Kirjavinkki: Dialogi parantaa – mutta miksi?

Mikä tekee dialogista ennennäkemättömän vaikuttavan vaikeissa kriiseissä?

Kirjassa Dialogi parantaa - mutta miksi? professori Jaakko Seikkula kertoo, miten dialogi toimii missä hyvänsä asiakastyössä ja erityisesti mielenterveysongelmien hoidossa. Hän on työryhmineen kehittänyt ja tutkinut yli neljänkymmenen vuoden ajan avoimen dialogin ajattelu- ja työtapaa sekä psykiatrisia hoitokäytäntöjä. Useissa tutkimuksissa dialogisuus on osoittanut voimansa ja tuloksellisuutensa. Vaikeimmissa kriiseissä tulokset poikkeavat merkitsevästi tavanomaisesta hoidosta.

Seikkula kritisoi kuluneiden 30 vuoden aikana toteutettuja hoitosuosituksia, jotka esimerkiksi skitsofrenian hoidossa eivät ole parantaneet hoidon tuloksia. Hoitosuositusten pohjalla olevien tutkimuksen ihmiskuva on outo ja elämälle vieras. Seikkula kyseenalaistaa Käypä hoito -suositusten taustalla olevan empiristisen tutkimuksen luotettavuutta. Kirjassa esitetyt väittämät perustuvat tieteelliseen näyttöön.

Dialoginen työtapa kohtaa kokonaisen ihmisen omassa verkostossaan, ei vain potilaiden oireita. Lähestymistapaa voi käyttää laajasti myös psykiatrian ulkopuolella erilaisissa ammatillisissa vuorovaikutustilanteissa. Teos sopii dialogisuudesta kiinnostuneille ammattilaisille ja maallikoille.

Esitimme Seikkulalle (kuvassa) muutaman kysymyksen.

Mitä kirja voisi antaa lasten ja perheiden kanssa työskenteleville?

Kirjan lähtökohta on toisen kunnioittaminen ja kuuleminen ehdoitta. Tämä merkitsee esimerkiksi perheessä sitä, että hyvän tuloksen saamiseksi kaikkien äänet pitää kuulla ja niitä kunnioittaa. Yhtä hyvin lasten kuin aikuisten. Yhtä hyvin psykoottisen kuin ei psykoottisen perheenjäsenen. Dialogisessa työssä todellakin tärkeintä on toisen kuunteleminen, ei hänen muuttamisensa. Jos vanhemmat oppivat kuuntelemaan tarkemmin lapsiaan, saavat lapset lisää voimavaroja oman elämänsä hallintaa ja vaikeiden asioiden kohtaamiseen.

Mitkä ovat kirjan keskeisimmät viestit?

Yllä olevan lisäksi mielestäni tärkeää on analyysini empiristisen ihmiskuvan luomista ongelmista vaikeiden kriisien kohtaamiseen. Sen mukaan hoito kohdistuu oireiden poistamiseen tai perheiden muuttamiseen. Dialoginen työ taas kohdistuu apua tarvitsevien kokemusten jakamiseen ehdoitta. Paradoksaalisesti, mitä vähemmän auttaminen kohdistuu oireisiin (oireiden poistoon) sitä nopeammin oireet poistuvat. Tämä johtunee siitä, että kun kohtaamme ihmisen ja hänen läheisensä kokonaisvaltaisesti, heidän voimavaransa kasvavat. Ja riippuvaisuus hoidosta vähenee.

Toinen viesti on tutkimuksen ja hoidon kehittämisen yhteensovittamisen tärkeys. Tällainen tutkimus tapahtuu luonnollisissa olosuhteissa eikä tutkimusta varten luodussa laboratoriossa. Avoimen dialogin menestys perustuu juuri tähän koko ajan jatkuvaan tulosten seurantaan ja hoidon ongelmien tunnistamiseen.

Kolmas viesti on liiallisen patologisoinnin hylkääminen. Esimerkiksi psykoottinen käyttäytyminen ei ole sairauden oire tai psykopatologia vaan ihmisen olennainen selviytymisstrategia vaikeassa kriisissä. Näin vaikeat ilmiöt normalisoituvat. Ne nähdään adekvaatteina vastauksina suureen stressiin.

Neljäs viesti on se, että dialoginen työote luo uudenlaisen ihmiskuvan, jossa ihminen nähdään oman elämänsä toimijana ja hoitojärjestelmän tulisi seurata sitä.

Miten kirja sai alkunsa?

Kirja sai alkunsa siitä havainnosta, että humaanisen hoito-otteen etäisyys psykiatriseen valtavirtaan näyttää vain kasvaneen. Valtavirta psykiatria ei ymmärrä, miten dialogisuus voi tuottaa sellaisia tuloksia kuin on tuottanut. Niinpä he sanovat: "Nämä tulokset eivät voi olla totta, siksi niitä ei voi huomioida". Yritän tässä kirjassa kiteyttää sen, miksi dialoginen käytäntö tuottaa niin erilaisia hoitotuloksia tavanomaiseen hoitoon verrattuna.