Leveämpi, kapeampi vai kokonaan pois? Lastensuojelun avohuolto ja ovi asiakkuuteen

Lastensuojelujärjestelmän peruskysymyksiä on, mihin varsinaisen asiakkuuden kynnys asetetaan, ja halutaanko ovea asiakkuuteen leventää vai kaventaa. Nykyiseen lastensuojelulakiin tuotiin uutena mekanismina palvelutarpeen arvio, jonka tarkoitus on selkiyttää kriteereitä ja varmistaa, että tukitoimet kohdistuvat suurimmassa tarpeessa oleville.

Vertasin väitöstutkimusta tehdessäni nykytilannetta siihen, kun aloitin työuraani 1980-luvun lopulla suuren kaupungin lastensuojelussa, ja huomasin merkittävän eron. Lastensuojelutyön kohonnutta vaikeuskerrointa ei ole helppo yksiselitteisesti kuvata, mutta yli 30 vuoden perspektiivillä asia on selvä. Tuolloin ei ollut työntekijäkohtaista asiakasmitoitusta, mutta ei sitä tarvittukaan. Asiakkuuksia oli enintään 30, ja niistä kolmasosa sellaisia, että ne kuuluisivat nyt lapsiperhesosiaalityöhön. Työssä painottui ehkäisevä ote: oli ehdollisesti rangaistuja nuoria valvonnassa, huoltajansa menettäneitä teinejä, tukiperheen järjestämistä väsyneelle yksinhuoltajalle. Sijoituksia kodin ulkopuolelle tehtiin niin harvakseltaan, että niiden määrästä ja kustannuksista ei kannettu huolta. Tilastot tukevat muistikuvaa: kaikkea oli oleellisesti vähemmän kuin nyt.

Työn vaikeutumista ilmentää tarve tehdä jatkuvasti korjauksia lainsäädäntöön, ja myös kokonaisuudistusten sykli on lyhentynyt. Vuoden 1983 lastensuojelulaki kesti aikaa 24 vuotta, nykyinen laki on jo alle 18-vuotiaana teininä peruskorjauksen tarpeessa. Merkittävin muutos lastensuojelua ohjaavassa yhteiskunnallisessa ajattelussa ja toimintakulttuurissa tapahtui 1983, jolloin avohuolto määriteltiin ensisijaiseksi toimintamuodoksi ja lapsi määriteltiin itsenäiseksi oikeussubjektiksi. Siihen nähden vuoden 2007 laki sisälsi enemmänkin asiakasprosessin tarkentamista. Avohuollon tehostaminen ja sen vaikuttavuuden parantaminen on ollut tavoitteena jo 40 vuotta. Se löytyy niin hallituksen esityksestä 1983 kuin myös nykyisen hallituksen ohjelmasta. Avohuoltopainotteisuus ja oikein kohdennettu riittävä tuki on yhteiskunnallinen lupaus, jonka lunastaminen on osoittautunut hyvin vaikeaksi.

Lastensuojelujärjestelmän peruskysymyksiä on, mihin varsinaisen asiakkuuden kynnys asetetaan, ja halutaanko ovea asiakkuuteen leventää vai kaventaa. Nykyiseen lastensuojelulakiin tuotiin uutena mekanismina palvelutarpeen arvio, jonka tarkoitus on selkiyttää kriteereitä ja varmistaa, että tukitoimet kohdistuvat suurimmassa tarpeessa oleville. Kyseessä oli oven kaventamisoperaatio, jota vahvistettiin vielä 2015 lainmuutoksella, kun osa asiakkuuksista siirrettiin uuden lapsiperhesosiaalityön piiriin. Asetelma on vaikeasti hallittava, sillä yksinkertaisempaa olisi ollut säätää lait toisessa järjestyksessä. Ensin olisi määritelty yleislain mukainen sosiaalihuollon tuki ja sen jälkeen korjaavan, varsinaisen lastensuojelullisen tuen kriteeristö. Toisaalta muutos oli välttämätön asiakasmitoituksen pohjustamisen kannalta. Mitoitukseen on mahdotonta päästä, ellei ovi asiakkuuteen ole kapea. Suurempi, kooltaan määrittelemätön asiakasmäärä siirrettiin sosiaalihuoltoon eräänlaisen padon taakse. 

Ratkaisusta on seurannut kaksi asiaa. Ensinnäkin päätös asiakkuuden aloittamisesta tehdään myöhään, jolloin ongelmat ovat jo varsin syviä ja pitkittyneitä. Toimijoiden arvio on, että huostaanotto on jo todellinen vaihtoehto siinä vaiheessa, kun asiakkuus käynnistetään. Sillä pyritään estämään sijoitukseen päätyminen. Ehkäisevän työotteen kannalta tässä on paradoksi. Vastuusosiaalityöntekijä määritellään lapsen kannalta varsin myöhään. Toiseksi pitäytyminen lievemmissä, sosiaalihuoltolain mukaisissa tukitoimissa tarkoittaa tietoista riskinottoa. Kattavaa asiakasvirta-analyysiä, rakenteellisen sosiaalityön pohjatyötä, ei pystytä tekemään systemaattisesti. Olisi tärkeää tietää, mikä osuus sosiaalihuollon asiakkuuksista palaa tai muuttuu lastensuojeluasiakkuuksiksi. Mihin suuntaan liikenne ovella käy? Kiireellisiä sijoituksia tarkastellessa huomaa, että myös hyvin kevyestä tuesta voidaan siirtyä yllättäen välittömään interventioon. 

Pitkän aikavälin, yli 30 vuoden trendi osoittaa, että avohuollon vahvistaminen ja monipuolistaminen ei ole vähentänyt tarvetta kodin ulkopuolisiin sijoituksiin. Kyse on monen tekijän yhteisvaikutuksesta. Tukitoimenpiteiden sisältö ei ole tarpeeksi vaikuttavaa. Asiakirjoja tutkimalla huomaa, että tuki on neljää päätyyppiä: ammatillinen tukihenkilö, perhetyö variaatioineen, avohuollon sijoitus, koko perheen sijoitus. Nähtävissä on myös klassisesti koveneva keinovalikoima, jolla julkinen valta ottaa vähitellen tiukemman otteen perhe-elämästä. Myös kiireellistä sijoitusta käytetään intensivoimaan avohuoltoa. Se on eräänlainen järjestelmän hätäjarru, jolla saadaan asianosaisia heräteltyä, huomataan tilanteen vakavuus ja kootaan läheiset saman pöydän ääreen, joskus ensimmäistä kertaa pitkään aikaan.

Samaan aikaan yleinen individualisaatiokehitys on vahvistanut asiakkaan asemaa. Tuki on usein katkoksellista ja ihmisillä on enemmän resursseja myös sanoutua irti asiakkuudesta. Vanhempien oikeudellinen asema suhteessa järjestelmään on parantunut, samoin kuin lapsen erillinen subjektiasema perheensä jäsenenä. On yhä helpompi vaihtaa ympäristöä ja yrittää itsenäisesti uutta alkua muualla. Sosiaalityöntekijöiden mukaan motivoiminen asiakkuuteen on keskeinen työn sisältö ja se tarkoittaa usein vuosien kamppailua asiakkaaksi suostumisessa. Vaikeissa perhetilanteissa olevat ihmiset haluavat muutosta, mutta vastustavat interventioita.

Orpon hallituksen ohjelmaan sisältyy linjaus lastensuojelun kokonaisuudistuksesta, mutta asia ilmaistaan niukasti muutamalla virkkeellä. Ohjelmassa puhutaan avohuollon kehittämisestä ja uusista rajoittamisen keinoista vaativassa laitoshoidossa. Tarjotaan siis lisää tukea ja kontrollia, kuten tähänkin asti on tehty. Tällä perusteella on vaikea vielä nähdä sisältöä millekään uudistukselle, vaan enemmänkin jatkumo sille mitä on tehty 40 vuotta. Kysymys avohuollon sisällöstä on sinänsä perusteltu. Lastensuojelussa ei ole samantapaista Käypä hoito -menettelyä kuin terveydenhuollossa, vaan puhutaan hyvistä käytännöistä. Tukitoimenpiteiden osuvuuden tutkiminen ennen niiden laajempaa käyttöönottoa olisi hyvä suunta. Esimerkiksi koko perheen kuntoutuksen merkityksestä huostaanottojen mahdollisena estäjänä tarvitaan tutkimustietoa.

Hallitusohjelmaan sisältyy lastensuojelun kannalta myös sisäistä epäjohdonmukaisuutta. Lapsiperheiden etuuksiin tehdään myös merkittäviä heikennyksiä leikkaamalla työttömyysturvaa ja asumistukea. Tulonsiirrot ovat tehokkaita ehkäisevän tuen muotoja. Ne eivät leimaa ja kohdistuvat suoraan perheille, eikä niiden tarpeesta ole epäselvyyttä. Lapsiköyhyys tulee lisääntymään leikkauspolitiikan myötä samaan tapaan kuin 1990-luvulla. Leikkauksista luopuminen olisi hyvä tapa estää ongelmien kärjistyminen. Vaikuttaa keinotekoiselta kantaa huolta korjaavan tuen sisällöstä, kun samaan aikaan karsitaan tulonsiirtoja samoille perheille. Ne kuitenkin tutkitusti vähentävät muun tuen tarvetta. Ei ole mielekästä, jos vasta lastensuojelun asiakkuus on edellytys riittävälle taloudelliselle tuelle.

Avohuollon asiakkuuden ovea ei mitä ilmeisimmin olla leventämässä. Asiakasmitoitukseen ei päästä, ellei sosiaalityöntekijöiden ”portinvartiointi” ja sosiaalinen diagnostiikka ole varsin tarkkaa. Samalla olisi syytä muotoilla tarkemmin lapsiperhesosiaalityön sisältö ja kriteerit tuen saamiselle. Oven pitäisi ehkäisevän työn kohdalla olla leveä ja helposti avattavissa. Myös tässä kohdassa tulisi huomioida resurssikysymys. Lastensuojelun sosiaalityöntekijät tunnistavat tilanteen, missä lievemmän tuen asiakkuuksia voi yhdellä sosiaalityöntekijällä olla jopa 60. Kun näissä usein jo ollaan lähellä lastensuojeluasiakkuutta, tämän patorakennelman pitävyydestä tulisi tietää enemmän. Ei ole myöskään selvää indikaatiota sille, miten eri tasoisen tuen intensiteetti eroaa jostain toisesta. Vaikkapa perhetyön sisällöissä voi olla paljoa eroja hyvinvointialueiden välillä ja sisälläkin. Mikä on jossain sosiaalihuoltoa, voi olla toisaalla lastensuojelua.

Uudistamisen yhteydessä yleensä tarkistetaan myös käytettäviä käsitteitä: nimetään asioita toisella tavalla. Tämä on tärkeää erityisesti silloin kun puhutaan sensitiivisesti latautuneesta ilmiöstä, jolla on stigmatisoiva luonne. Voi puhua myös historian painolastista. Esimerkkinä voi mainita, miten kaksikymmentä vuotta sitten Kriminaalihuoltolaitos käsitteenä poistettiin ja sen tehtävät siirrettiin osaksi Rikosseuraamuslaitosta ja yhdyskuntaseuraamuksia. Sanoilla on merkitystä asiakkaiden ja suuren yleisön mielikuvissa: niillä muotoillaan yhteistä todellisuutta ja asioihin suhtautumista. Lastensuojelu käsitteenä koetaan usein uhkana, koska siinä on paternalistinen kaiku. Yhteiskunta ”julkisena vanhempana” tietää paremmin ja määrittelee suojelun kohteen. Sosiaalityöntekijöiden mukaan tämän työstäminen ja pelon hälventäminen on keskeinen osa asiakassuhdetta. Sillä on asiakkaan silmin paljon merkitystä, mitä ovessa lukee ja minkä kynnyksen hän itse ylittää.

Ruotsissa varsinaiset lastensuojelutoimenpiteet ja erityisesti tahdonvastaisuutta sisältävät keinot ovat laissa nimeltä Lagen med särskilda bestämmelser om vård av unga (1990:52). Laissa puhutaan siis alaikäisiin liittyvistä erityisistä tehtävistä. Suomessakin suojeluvalta on pirstaloitunut moniulotteiseksi kokonaisuudeksi, ja vältetään nimeämästä yksiselitteistä toimenpidettä sekä suojelun kohdetta. Tilanteissa voidaan alaikäisen asiakkaan lisäksi suojata hänen vanhempiensa, sisarustensa ja muun lähiympäristön intressejä. Monen uudistuksen keskiössä näkyy halu muotoilla asiakassuhde aiempaa tasavertaisemmaksi. Tässä mielessä käsitteiden nimeäminen olisi hyvä pitää esillä, kun puhutaan uudistuksesta. Sanat kehystävät tekoja. Lastensuojelulla on paljon tehtävää, jotta järjestelmässä päästään eteenpäin pakkoauttamisen varjosta. Asioiden nimeäminen ja käsitteiden yhteinen maistelu on myös hyvää sisältöä yhteistyölle.

Anssi Lähteen väitöskirja Pelkistettyä todellisuutta: Kiireellinen sijoitus ja asiakasprosessin johtaminen Turun yliopiston julkaisuarkistossa

Lue myös Tieteessä-juttusarjamme haastattelu, jossa Lähde kertoo väitöstutkimuksestaan.