Moniammatillisen yhteistyön haasteita ja mahdollisuuksia lastensuojelun ja päihdehoidon rajapinnoilla

Vanhempien päihdeongelmien tiedetään olevan yksi keskeisiä lastensuojelun asiakkuuden ja huostaanoton taustalla olevista syistä. Kansainvälisen tutkimuksen mukaan myös lasten kotiutuminen sijaishuollosta on tällöin hitaampaa tai harvinaisempaa. Toisaalta tässä on havaittu päihdekohtaisia ja vanhemman päihdeongelman vakavuusasteeseen palautuvia eroja.  Samanaikainen lapsen tarve ja oikeus suojeluun ja turvallisiin kasvuolosuhteisiin sekä vanhemman tarve päihdekuntoutukseen synnyttävät usein yhteisasiakkuuksia ja edellyttävät moniammatillista yhteistyötä. 

Moniammatillisuuden ja yhteisasiakkuuksien kysymykset eivät toki koske vain lastensuojelun ja päihdehoidon rajapintoja, mutta käytän näitä kahta kenttää kuvaamaan yhteistyön haasteita ja mahdollisuuksia. Rajapinnalla tarkoitan tässä organisaatioiden, palveluiden sekä niiden työntekijöiden ja asiakkaiden kohtaamisia sekä virittyvää yhteistyötä käytäntöineen. Toivon tekstini tarjoavan peilauspintaa omien havaintojen ja pohdintojen tarkastelulle moniammatillisesta yhteistyöstä.  

Inhimilliset toimijat kaltevilla pinnoilla 

Lastensuojelun ja päihdehoidon välisten jännitteiden ymmärtämisessä on mielestäni hyvä lähteä liikkeelle siitä oivalluksesta, yhteistyötä edistävät tai sitä vaikeuttava tekijät asettautuvat usein kaltevalle pinnalle. Tällöin sama tekijä tai elementti voi toimia kumpaankin suuntaan: esimerkiksi viestintään tai tiedonvaihtoon liittyvät käytännöt voivat joko rapauttaa tai vahvistaa yhteistä työskentelyä. 

Työntekijänäkökulmasta tarkasteltuna on jokseenkin inhimillistä, että meidän on usein helpompi tarkastella ja ymmärtää asioita sen henkilön kannalta, jonka kanssa työskentelemme. Yhteistyö voidaan kokea myös kuormittavana, itselle tulevana lisätyönä. Tällöin voi olla helpompi – tahattomastikin - keskittyä kommentoimaan, mitä (mielellään) jonkun muun olisi hyvä seuraavaksi tehdä. 

Jännitteiden muodostumista rajapinnoilla - mistä on kyse? 

Lastensuojelun ja päihdehoidon rajapintakysymysten keskeiset kipupisteet liittyvät kiteytetysti seuraaviin kysymyksiin: miten ymmärretään päihdeongelma ja sen luonne, kuka on asiakas, mitä muutoksen ajatellaan olevan, miten ja milloin se tapahtuu, mikä on työskentelyn tavoite ja miten näiden toteutumista arvioidaan? Myös arviointi on näillä sektoreilla painottanut eri asioita ja aikaperspektiivi voi vaihdella. 

Hyvin pitkälti on kyse keskenään erilaisten perustehtävien mukaan orientoituvasta toiminnasta, johon heijastuvat esimerkiksi lainsäädäntö, rahoituspohja ja toimintafilosofiset periaatteet. Pelkistetysti jaotellen voidaan todeta, että lastensuojelun työskentelyssä keskiössä on lapsi tarpeineen, hänen suotuisa kehityksensä ja hyvinvointinsa ja perheelle tarjottava tuki tässä. Päihdehoito puolestaan on perinteisemmin orientoitunut yksilökeskeisesti, hoitoon tulevan (aikuis)asiakkaan tilanteen ja henkilökohtaisen muutostyön kautta. Lastensuojelun osalta on pohdittu työntekijöiden päihdeongelmiin liittyvän osaamisen haasteita, kun taas päihdehoidon osalta on tuotu esille (Suomessa) edelleen ohuena näyttäytyvä lapsi- ja perheorientaatio. Kokonaiskuva perheen tilanteeseen voi kummallakin taholla jäädä tällöin kapeammaksi, kuin mitä on ajateltu. 

Ongelma ei silti välttämättä olekaan näissä eroissa vaan siinä, jos näistä ei ole käyty avointa keskustelua. Tässä keskustelussa osallistujina puolestaan tulisi olla ennen muuta niiden työntekijöiden, joiden käytännössä oletetaan tekevän yhteistyötä; pelkästään johtajien kesken laaditut strategiat ja neuvottelut yhteistyön linjauksista eivät riitä. 

Jo pelkästään yhteistyön käsite ja tavoitteet tulisi purkaa auki ja keskustella ääneen, mitä eri osapuolet ymmärtävät sen tarkoittavan heidän perustehtävänsä toteuttamisen puitteissa. Asiakkaina olevien vanhempien kannalta on hämmentävää, jos viestintä ja näkemykset esimerkiksi siitä, mitä vanhemmilta odotetaan, ovat keskenään ristiriitaisia. Mielestäni on aiheellista kysyä, mikä rooli ja merkitys on sillä, millaisia “soppia” olemme itse työntekijöinä olleet ensin keittelemässä, kun sitten ihmettelemme asiakkaiden suhtautumista, puntaroimme motivaatiota tai työskentelyyn sitoutumista.

Ehkä yksi sudenkuoppa onkin siinä, että organisaatioilla on taipumusta myös kertoa erilaisia professionaalisia narratiiveja, joilla kuvataan toisen yksikön ja sen työntekijöiden toimintaa ja ajattelua. Kokonaan eri kysymys onkin sitten se, missä määrin nämä ovat pikemminkin mielikuviin kuin toisen työn ja peräti itse henkilön tosiasialliseen tuntemiseen ja tietämiseen perustuvia. 

Kun yhteistyö sujuu 

Toimiva yhteistyö päihdehoidon ja lastensuojelun välillä liittyy kaikille osapuolille (myös asiakkaille) selkeisiin rooleihin ja prosesseihin, sovittuihin tiedonvaihdon ja viestinnän tapoihin sekä yhteiseen arvotyöskentelyyn. Nämä kaikki heijastuvat siihen, mitä palveluissa tapahtuu ja miten perhe kokee tämän rajapinnalla tapahtuvan työskentelyn. 

Vaikka lastensuojelun ja päihdehoidon perustehtävät hahmottuvat eri tavoin, voidaan työskentelylle silti löytää jaettuja tavoitteita. Esimerkiksi työntekijöiden yhteisesti jakama käsitys siitä, että olennaisinta on turvallisen, päihteettömän ympäristön varmistaminen lapsille, on tunnistettu keskeiseksi yhteistyötä edistäväksi tekijäksi. Työskentelyn tasolla kyse on sen konkretisoinnista, mitä tämä tarkoittaa eri työntekijöiden perustehtävän näkökulmasta: millaisia asioita silloin tehdään, miten, milloin, kuka ja kenen kanssa? Perheen kannalta merkityksellisintä on se, että työntekijät sekä lastensuojelussa että päihdepalveluissa työskentelevät tavalla, joka tuottaa perheelle tunteen yhtenäisestä tiimistä, joka tukee, kannattelee ja on heitä varten. 

Yhtenä esimerkkinä yhteistyötä mahdollisesti edistävistä käytännöistä voisi vielä mainita ne maailmalla, erityisesti Yhdysvalloissa kehitellyt palvelut ja kokeilut, joissa on tietoisesti hyödynnetty vertaisuutta ja kokemusasiantuntijuutta lastensuojelun ja päihdehoidon rajapinnoilla. Järjestelmämme on toki monin tavoin erilainen kuin Yhdysvalloissa, mutta pitäisin perusteltuna selvittää ja tutkia tarkemmin siellä tehtyjen havaintojen soveltamis- ja kehittämismahdollisuuksia myös Suomessa. 

Sopivasti toisin

Moniammatillisen yhteistyön keskeisenä ideana tavoitteena on, että palvelujärjestelmämme kyky vastata asiakkaiden tarpeisiin toimivalla tavalla paranisi, kun eri tahoilla olevaa osaaminen, taidot ja arvot yhdistyvät. On hyvä tunnistaa ja tiedostaa erilaiset organisaatio- ja professiotason tekijät sekä yhteistyön haasteissa että mahdollisuuksissa. 

On kuitenkin vielä yksi olennainen toimija, johon taatusti voimme vaikuttaa ja jonka ajattelusta, arvoista ja yhteistyöosaamisesta meidän tulisi olla erityisen kiinnostuneita, nimittäin oma itsemme. Haluankin lopettaa tekstini Jaakko Seikkulan ja Tom Arnkilin (2009, 21-22) dialogisen verkostotyön yhteydessä tekemään pohdintaan, jossa he hyvin osuvasti kysyvät: että mitä seuraisi ja mitä tapahtuisi, jos itse toimisi sopivasti toisin? 

KIRJALLISUUTTA

Blakey, Joan Marie (2014) We´re All in This Together: Moving Toward an Interdisciplinary Model of Practice Between Child Protection and Substance Abuse Treatment Professionals. Journal of Public Child Welfare 8 (5), 491-513. https://doi.org/10.1080/15548732.2014.948583

Brook, Jody; McDonald, Thomas, P.; Gregoire, Tom; Press, Allan; & Hindman, Bill (2010) Parental Substance Abuse and Family Reunification. Journal of Social Work Practice in the Addictions 10 (4), 393–412. https://doi.org/10.1080/1533256X.2010.521078

Itäpuisto, Maritta (2013) Päihdehoidon lapsi- ja vanhemmuussensitiivisyys. Yhteiskuntapolitiikka 78 (5), 533-543. https://www.julkari.fi/handle/10024/114734

Karttunen, Teija (2022) Lastensuojelun ja päihdehoidon rajapinnoilla: yhteistyön haasteita ja mahdollisuuksia. Teoksessa Laura Yliruka, Pia Eriksson, Liisa Jokinen & Kaisa Pasanen (toim.) Kohti monitoimijaista lastensuojelua hyvinvointialueilla. Työpaperi 52/2022. Helsinki: THL, 202-210. https://www.julkari.fi/handle/10024/145628

Seikkula, Jaakko & Arnkil, Tom (2009) Dialoginen verkostotyö. Helsinki: THL. https://www.julkari.fi/handle/10024/79883