Resilienssin vahvistaminen – Miten lapsi voi pärjätä, kukoistaa ja toipua vastoinkäymisten keskellä tai niiden jälkeen?

Artikkeli | Heidi Jussila | 26.1.2023

Jaa artikkeli

Usean eri tutkimuksen mukaan lapsuuden kielteisiä, haavoittavia ja traumaattisia kokemuksia kohdanneiden lasten resilienssi syntyy erityisesti häntä ympäröivien suhteiden kautta; perheen tarjoaman tuen, vanhemman antaman hyvän hoivan, toimivien lapsi-vanhempi –suhteiden, vanhemman vanhemmuustaitojen, vanhempien hyvän mielenterveyden, koulun tuen, ikätoverisuhteista saadun sekä muun sosiaalisen tuen kautta.

Vastoinkäymisiä ja lapsuuden kielteisiä, haavoittavia ja traumaattisia tapahtumia kohdanneiden lasten kohdalla tärkeää on puhua myös resilienssistä. Resilienssin käsitteelle on esitetty useita määritelmiä. Yleisemmin se on määritelty prosessiksi, jonka myötä yksilö voi sopeutua, kukoistaa, säilyttää ja ylläpitää hyvinvointinsa ja hyvän toimintakykynsä sekä onnistuneesti hyödyntää resursseja hyvinvointinsa säilyttämiseksi vastoinkäymisten aikana tai niiden jälkeen (Stainton et al., 2019; Ungar & Theron, 2020).  On tärkeä ymmärtää, että resilienssi liittyy määritelmällisesti vaikeuksiin – resilienssi on hyvää pärjäämistä tilanteessa, jossa yksilön elämässä on ollut vastoinkäymisiä, kuormitusta ja/tai haavoittavia kokemuksia. Resilienssi on onnistunut sopeutumisprosessi ja sopeutumista tukevia systeemejä, toipumista, tien löytämistä voimavarojen äärelle ja voimavarojen hyödyntämistä kulttuurin kannalta merkityksellisellä tavalla, muuttuvaa ja kehittyvää pystyvyyttä, joka mahdollistaa kukoistamisen vaikeissa ja haastavissa tilanteissa. Resilienssin käsite sisältää vastoinkäymiset ja myönteisen lopputuloksen (Stainton et al., 2019).

Resilienssi on prosessi, jonka avulla vastoinkäymisiä kohdannut lapsi, nuori tai aikuinen voi hyödyntää erilaisia voimavaroja (Ungar, 2015); sosiaalisten suhteiden synnyttämää pääomaa (suhteet vanhempiin/huoltajien, luottamus, kulttuuriin/sosiaaliseen yhteisöön kuuluminen), inhimillistä pääomaa (kyky ja mahdollisuus leikkiä ja oppia), taloudellista ja yhteiskunnallista pääomaa (sosiaalihuolto, terveydenhuolto, koulujärjestelmän tukimuodot, muut tukea antavat ohjelmat), luonnollisen ympäristön tarjoamaa pääoma (luonto, luonnon monimuotoisuus) ja rakennetun ympäristön luomaa pääomaa (turvalliset kadut, julkinen liikenne, virkistysmahdollisuudet, asuminen, koulut) (Ungar, 2015).

Resilienssi ei ole vain yksilön ominaisuus. Resilienssi kumpuaa monesta eri lähteestä ja syntyy yleensä monen eri tekijän yhteisvaikutuksesta. Yksilön, lapsen tai aikuisen, resilienssi liittyy useisiin systeemeihin ja kumpuaa useista eri lähteistä. Yksilön elämän aikana useat erilaiset suojaavat ja auttavat tekijät ja prosessit erilaisilla tasoilla suojaavat esimerkiksi yksilön mielenterveyttä ja hyvinvointia. Resilienssiä tarkastellaan yksilön sisäisinä auttavina ja suojaavina tekijöinä ja prosesseina ja yksilön ulkopuolisista systeemeistä kumpuavina auttavina ja suojaavina tekijöinä ja prosesseina (Ungar & Theron, 2020).

Vastoinkäymiset vaikuttavat yksilöihin eri tavoin ja myös resilienssissä on eroja yksilöiden välillä (IJzendoorn et al., 2020). Yksilöt ovat eri tavalla herkkiä ja alttiita ympäristön ja vastoinkäymisten vaikutuksille – ilmiö, josta kansanvälisessä kirjallisuudessa käytetään termiä susceptibility. Resilienssiä koskevassa kansanvälisessä tieteellisessä kirjallisuudessa puhutaan orkideoista ja voikukkasista – voidaan puhua orkidealapsista- ja voikukkalapsista tai orkideavanhemmista- ja voikukkavanhemmista.

Orkidea on hyvin herkkiä ympäristön vaikutuksille – hyvissä olosuhteissa orkidealapset ja -vanhemmat pärjäävät hyvin ja kukoistavat, mutta vastoinkäymisiä, kuten heikkolaatuista hoivaa tai kaltoinkohtelua, kohdatessaan orkidea ei voi hyvin. Voikukat sitä vastoin eivät ole kovin herkkiä ympäristön vaikutuksille – voikukat kukkivat satoi tai paistoi. Kahta pärjäämistä ennustavaa ominaisuutta, herkkyyttä ympäristön vaikutuksille ja resilienssiä, tarkastellaan rinnakkain. Lapsen kaltoinkohtelua koskevissa tutkimuksissa asiaa on havainnollistettu seuraavalla tavalla; lapsi voi olla yksilöllisesti vähemmän herkkä ympäristön vaikutuksille, jolloin kasvuympäristöön liittyvät riskit tai haavoittavat kokemukset eivät yhtä paljon vaikuta lapsen pärjäämistä heikentävällä tavalla – ympäristön vaikutuksille vähemmän herkkä voikukkalapsi voi pärjätä kohtalaisen hyvin, vaikka hänen elämäänsä liittyisikin riskitekijöitä.

Voikukkavanhempi, joka on vähemmän herkkä ympäristön vaikutuksille ja resilientti, kykenee riittävän hyvään ja lapsen näkökulmasta riittävän turvalliseen vanhemmuuteen myös kuormittavissa olosuhteissa ja vastoinkäymisten keskellä. Voikukkalapsi, jolla on vähäisempi herkkyys ympäristön vaikutuksille ja vahvempi sisäinen resilienssi, voi haavoittua kaltoinkohtelukokemuksista vähemmän kuin sellainen lapsi, joka on herkkä ympäristön vaikutuksille ja vähemmän resilientti. Ympäristön vaikutuksille vähemmän herkät ihmiset voivat luottaa vahvaan sisäiseen resilienssiinsä, joka juontuu esimerkiksi neurobiologista tekijöistä ja temperamenttipiirteistä. Sitä vastoin, ympäristön vaikutuksille herkemmät ja sisäisen resilienssinsä suhteen heiveröisemmät orkidealapset ja -vanhemmat ovat enemmän ympäristön tuen eli yksilön ulkopuolisista tekijöistä syntyvän resilienssin varassa vaikeuksia kohdatessaan (IJzendoorn et al., 2020).

Nämä yksilölliset erot on tärkeä muistaa. Esimerkiksi sisarussarjassa lasten kesken saattaa olla eroja vastoinkäymisistä selviytymisessä – lapset saattavat olla eri tavalla herkkiä ympäristön vaikutuksille, toiset saattavat kärsiä enemmän lapsuuden kielteisistä ja kuorimittavista kokemuksista sekä tarvita enemmän tukea itsensä ulkopuolelta – siis ympäristöstä kumpuavan resilienssin rakentamista.

Erityisesti lastensuojelun työssä on hyödyllistä viedä huomio lapsen ympärillä vaikuttaviin tekijöihin lapsen resilienssin rakentamiseksi. Yksilön ominaisuudet, kuten suotuisat temperamentti- ja persoonallisuuspiirteet, neurofysiologiset ominaisuudet, geenit, kognitiiviset kyvyt ja älykkyys ennustavat lapsen suotuisaa kehitystä. Kuitenkin arvioidaan, että näiden yksilötason tekijöiden vaikutus yhdessä selittää vähemmän lapsen päätetapahtumista kuin systeemitason tekijät, kuten lapsen perheympäristö, koulu ja muu yhteisö (Ungar, 2015). Lisäksi on arvioitu, että yksilön ominaisuuksiin (kuten itsesäätely, oppimiskyky) perustuva sopeutuminen ja selviytyminen vastoinkäymisissä ei myöskään yleensä ole kestävää, ellei kasvuympäristö samanaikaisesti tue sopeutumista – erityisesti vastoinkäymisten kasaantuessa ne yksilöt, joilla paremmat resurssit käytettävissään, pärjäävät paremmin (Ungar & Theron, 2020).

Usean eri tutkimuksen mukaan lapsuuden kielteisiä, haavoittavia ja traumaattisia kokemuksia kohdanneiden lasten resilienssi syntyy erityisesti häntä ympäröivien suhteiden kautta; perheen tarjoaman tuen, vanhemman antaman hyvän hoivan, toimivien lapsi-vanhempi –suhteiden, vanhemman vanhemmuustaitojen, vanhempien hyvän mielenterveyden, koulun tuen, ikätoverisuhteista saadun sekä muun sosiaalisen tuen kautta (Gartland et al., 2019; Yoon et al., 2019; Yule et al., 2019).

Resilienssi on dynaaminen prosessi, jonka vuoksi sitä pitää tutkia ja edistää jokaisessa ajanhetkessä. Se ei siis ole seisovaa vettä tai pysyvä piirre, vaan systeemien vuorovaikutusta ja yksilön elämässä muuttuva ilmiö. Resilienssi ei ole ajan kuluessa pysyvää; vaikka resilienssiä tarkastellaan vain lyhyenkin ajan kuluessa tietyssä kehityksellisessä vaiheessa, resilienssi ei välttämättä säily samankaltaisena tai määritä resilienssiä myöhemmässä ajan hetkessä (Klika & Herrenkohl, 2013). Tämä johtaa siihen, että lapsen ja perheen resilienssi pitää tutkia jokaisessa hetkessä lapsen resilienssin rakentamiseksi.

Ungarin (2015) mukaan lapsen resilienssin selvittäminen edellyttää, että ensin arvioidaan lapsen kokemia vastoinkäymisiä ja haavoittavia kokemuksia; niiden vakavuutta, pitkäaikaisuutta, perheen ja kulttuurin vastoinkäymisille antamaa merkitystä sekä sitä, millä sosioekologisella tasoilla ne ilmenevät (yksilön biologinen ja psykologinen taso, perheen taso, yhteisön taso). Toisessa vaiheessa tutkitaan pärjäämistä edistäviä ja suojaavia tekijöitä ja prosesseja sekä lapsen yksilötasolla että ympäristön tasolla. Yksilötason tekijöistä voidaan esimerkiksi tutkia sitä, miten lapsen temperamentti, persoonallisuus, itsesäätely, kognitiot, voimaantuminen ja hallintakäsitys edistävät lapsen selviytymistä vaikeuksista, ja missä asioissa lasta voitaisiin tukea.

Ympäristön resilienssiä rakentavien voimavarojen tutkimisen osalta Ungar (2015) on ehdottanut, että tutkitaan sitä, onko seuraavia asioita on ollut havaittavissa ainakin jossain määrin viimeisen 6 kuukauden aikana – mitä enemmän seuraavia näkyvissä, sitä todennäköisempää on lapsen resilienssi; lapsen hyvinvointia vahvistavia voimavaroja käytettävissä yksilö-, perhe-, tai yhteisötasolla, lapsen pääsy voimavarojen äärelle on turvattu eli esteet voimavarojen hyödyntämiseen on voitettu, on olemassa taitava ja tarkoituksenmukainen strategia voimavarojen hyödyntämiseen yksilön, perheen ja yhteisön tasoilla ja lisäksi selvitetään prosessit, joiden kautta lapsen selviytymistaidot voivat vahvistua perheen ja yhteisön toiminnan seurauksena ja prosessit, joiden kautta ympäristö voi muuttuu tavalla, joka vastaa lapsen, perheen ja yhteisön tarpeita ja tukee hyvää selviytymistä. Kolmannessa vaiheessa pohditaan sitä, ovatko nähtävillä olevat selviytymiskeinot lapsen ikään ja kehitystasoon nähden sopivia, johtavatko ne kestävään ja pysyvään selviytymiseen ja ovatko ne tilanneyhteyden ja kulttuurin näkökulmasta sopivia ja vastaako nähtävillä oleva prosessi lapsen, perheen ja yhteisön käsitystä hyvästä selviytymisestä (Ungar, 2015).

Käytännössä lastensuojelun työ vastaa usein lapsen ja perheen resilienssin tutkimista ja rakentamista; työn arjessa voidaan esimerkiksi pohtia auttavia ja suojaavia prosesseja, joiden lopputuloksena lapsen mielenterveys voi vahvistua, käytösoireet lievittyä, koulunkäyntikyky parantua tai vanhemman kyky hoivan antamiseen voi vahvistua.

Resilienssi näkyy myönteisenä lopputuloksena - hyvänä pärjäämisenä vaikeuksien keskellä tai niiden jälkeen. Päätetapahtumalla tarkoitetaan sitä, missä asiassa yksilön tai yhteisön pärjäämistä tarkastellaan. Resilienssin on arvioitu näkyvän esimerkiksi mielenterveyden paranemisena tai hyvän mielenterveyden säilymisenä, myönteisinä muutoksina käyttäytymisessä, ajattelussa tai koetuissa tunteissa sekä myönteisinä ja kehitystä edistävinä muutoksina lapsen sosiaalisessa tai fyysisessä ympäristössä (Ungar & Theron, 2020). 

Resilienssiä voidaan rakentaa. Lasten resilienssin tukemisessa muokattavissa olevia tekijöitä ovat esimerkiksi lapsen ja perheen kokemus vaikuttamisen ja selviytymisen mahdollisuuksista, vanhemmuus, vanhempien mielenterveys sekä perheenjäsenten taidot huolehtia päivittäisistä lapsen kasvua edistävistä rutiineista ja terveystottumuksista (Traub & Boynton-Jarrett, 2017). Alla olevassa taulukossa on laaja esitys siitä, minkälaisilla erilaisilla yhteiskunnallisen päätöksenteon ja toiminnan muodoilla lasten ja perheiden resilienssiä voidaan edistää.

 

Resilienssin rakentaminen yhteiskunnassa, suosituksia Agerin (2013) mukaan: 

Vahvista tukea antavia suhteita ja perhesuhteiden suotuisaa dynamiikkaa 

• Edistä vanhempien vanhemmuustaitoja ja tarjoa vanhemmuustaitojen ohjausta

• Edistä vanhempien mielenterveyttä

• Tue vanhempien selviytymistaitoja (coping) 

• Tue parisuhteiden tasapainoisuutta

• Tue perheiden kommunikaatiota 

• Auta perheitä luomaan myönteisiä rutiineja ja rituaaleja

• Auta perheitä luomaan lasta auttavia ja tukevia rajoja ja kasvatuskäytäntöjä 

• Rohkaise vanhempia johdonmukaisesti ohjaamaan ja valvomaan lapsiaan

• Tue lapsen optimaalista koulunkäyntiä ja lapsen selviytymistaitoja niissä perheissä, joissa vanhemmuudessa on haasteita

• Pyri lisäämään perheiden emotionaalista hyvinvointia ja onnellisuutta

• Edistä perheiden kulttuuria siihen suuntaan, että perhe on tukea tarjoava systeemi

• Edistä mielenterveyspalveluiden saatavuutta kouluissa

• Tarjoa erityisiä tukitoimia lapsille, joilla on oppimisvaikeuksia

• Paranna erilaisten lasten tilannetta tukevien interventioiden ja hoitomuotojen saatavuutta sekä kunnan tasolla että sijaishuollossa oleville lapsille ja nuorille

• Lisää rahoitusta mielenterveyttä tukeville ohjelmille

• Tarjoa enemmän mielenterveysongelmiin liittyvää konsultaatiota sekä koulutusta opettajille ja sosiaalityöntekijöille

• Edistä erilaisten sosiaalipalveluiden integraatiota

• Kouluta mielenterveyttä tukevia ammattilaisia tunnistamaan suojaavia tekijöitä

• Lisää mielenterveyttä tukevien ammattilaisten ja terapeuttien määrää 

• Lisää hallinnossa / päättävässä asemassa toimivien tietoisuutta tavoista edistää resilienssiä

• Pyri valjastamaan käyttöön kulttuuriin liittyviä voimavaroja ja resilienssitekijöitä sekä yksilötasolla että yhteisön tasolla


Vahvista tukea antavan kouluympäristön kehittymistä

• Ota vanhemmat mukaan koulun toimintaan / erilaisiin koulun toimintaan liittyviin ohjelmiin

• Kehitä sellaisia toimintamalleja, jotka edistävät tunteiden ilmaisemista ja tunnetaitoja, reflektiivisyyttä kouluissa

• Edistä suotuisien ikätoveri- ja aikuisroolimallien kehittymistä ja mentorointiohjelmia

• Edistä oppimissuunnitelmaa, joka parantaa oppilaiden sosiaalista kyvykkyyttä, osallisuutta ja osallistumista luokassa

• Paranna pääsyä opillisesti kehittäviin ohjelmiin, edistä yksilöllistä oppimista

• Edistä opettajien taitoja antaa emotionaalista tukea 

• Edistä ja tue myönteisiä oppilas-opettaja vuorovaikutussuhteita

• Tarjoa kuntoutusta ja erityisopetusta tarvittaessa - turvaa resursseja sekä pääsyä sellaisten palveluiden piiriin, jotka voivat vähentää oppilaisen rajoitteiden vaikutuksia ja riskejä

• Edistä henkilökunnan kulttuureihin liittyvää osaamista ja taitoja. Opettajien ja kasvattajien tulisi auttaa oppilaita tulemaan tietoiseksi omasta kulttuuristaan voimavarana ja ohjata heitä löytämään strategioita, tietoa ja luomaan käytäntöjä, joita tarvitaan menestymiseen

• Uudista koulujärjestelmää tai koulujen alueellista toimintaa tarvittaessa (esim. uudelleenorganisointi huomioiden oppilaisen jakautuminen eri kouluihin)


Kehitä yhteisöön suotuisasti vaikuttavia toimintamalleja 

• Tarjoa virkistystoimintaa ja koulunpäivän jälkeisiä aktiviteetteja lapsille

• Koordinoi yhteisön palveluita ja terveyttä edistävä palveluita. Yhdistä erilaisia palveluita (kuten esim. kirkon, kunnan ja terveydenhuollon tarjoamia)

• Kehitä elämäntaito/ oma-apu ohjelmia

• Hyödynnä vanhempien ja kokeneempien yhteisön jäsenten tukea nuoremmille yhteisön jäsenille

• Luo toimintamalleja, joissa nuorten kuulumista yhteisöön vahvistetaan

• Ota yhteisön jäsenet mukaan suunnittelemaan yhteisölle tarjottavia toimintoja tai yhteisön jäseniä koskevien palveluiden toimintamalleja

• Hyödynnä voimavaroihin perustuvaa yhteisön kehittämistä

• Tunnista ja suuntaa voimavaroja niihin asioihin, joiden kautta voidaan parantaa yhteisön terveyttä

• Huomioi vähemmistökulttuurien erityispiirteet, jotka voivat muodostaa tärkeitä resursseja yhteisöön kuuluville


Edistä perheiden sosioekonomista tilannetta 

• Kehitä sosiaalisen hyvinvointia tukevia ohjelmia

• Edistä myönteistä kulttuurista identiteettiä

• Vähennä väkivaltaa sekä muita erilaisia ympäristöön liittyviä riskejä - kehitä väkivaltaa ennaltaehkäiseviä ohjelmia

• Edistä voimavaroihin perustuvaa yhteisön kehittämistä

• Vähennä köyhyyttä (erilaisia keinoja, mm. tulonsiirrot)

• Rohkaise kulttuuria, jossa auttaminen on tärkeää

• Vähennä terveyteen liittyvää eriarvoisuutta

• Pyri siihen, että yhteisöllä on myönteinen käsitys hallinnosta ja luottamus päätöksentekoon

• Huolehdi siitä, että saatavilla on laadukkaita ja kuluiltaan kohtuullisia mahdollisuuksia asumiseen

• Kehitä suotuisaa sosiaalista ja rakennettua lähiympäristöä 

• Kehitä haja-asutusalueilla asuvien ihmisten palveluita

• Edistä sellaisten interventioiden käyttöä, jotka vaikuttavat perheiden arkipäivän sosioekologiseen tilanteeseen – erityisesti vahvista perheen ja laajemman yhteisön sosiaalista verkostoa ja samanaikaisesti vaikuta tarvittaessa perheen jokapäiväiseen materiaaliseen ympäristöön


Sitoudu pohtimaan laajasti resilienssin käsitettä 

• Edistä ymmärrystä resilienssistä prosessina, systeemisenä ja vuorovaikutteisena ilmiönä

• Siirrä huomio kriisi-interventioista ennaltaehkäiseviin interventioihin

• Tutki yksilötason ja systeemitason resilienssitekijöitä

• Sitouta ihmisiä huolehtimaan itsestään ja investoimaan omasta hyvinvoinnista huolehtimiseen

• Yritä tavoittaa ihmisten oma käsitys resilienssistä

• Yhdistä tukea ja ennaltaehkäisyä

• Lisää tietoisuutta siitä, että ympäristö on tärkeässä asemassa koulunkäynnin ja koulumenestyksen tukemisessa 

• Huomioi sosiaalinen historia ja sen merkitys hyvinvoinnissa

• Yhdistä tieteellinen tieto ja teoriat haavoittuvuudesta ja sosiaalisesta pääomasta päätöksenteossa 

• Tiedosta paremmin eri sidosryhmien merkitys, rooli ja prosessi, joiden kautta voidaan luoda yhteistä visiota resilienssistä


Mikä lastensuojelussa on vaikuttavaa?

Tämä on osa kymmenen artikkelin sarjasta lastensuojelun vaikuttavuustekijöistä.


Viitteet:

Ager, A. (2013). Annual Research Review: Resilience and child well‐being–public policy implications. Journal of Child Psychology and Psychiatry, 54(4), 488-500.

Darling Rasmussen, P., Storebø, O. J., Løkkeholt, T., Voss, L. G., Shmueli-Goetz, Y., Bojesen, A. B., ... & Bilenberg, N. (2019). Attachment as a core feature of resilience: A systematic review and meta-analysis. Psychological Reports, 122(4), 1259-1296.

Gartland, D., Riggs, E., Muyeen, S., Giallo, R., Afifi, T. O., MacMillan, H., ... & Brown, S. J. (2019). What factors are associated with resilient outcomes in children exposed to social adversity? A systematic review. BMJ open, 9(4), e024870. 

Kentner, A. C., Cryan, J. F., & Brummelte, S. (2019). Resilience priming: translational models for understanding resiliency and adaptation to early life adversity. Developmental psychobiology, 61(3), 350-375.

Klika, J. B., & Herrenkohl, T. I. (2013). A review of developmental research on resilience in maltreated children. Trauma, Violence, & Abuse, 14(3), 222-234

Stainton, A., Chisholm, K., Kaiser, N., Rosen, M., Upthegrove, R., Ruhrmann, S., & Wood, S. J. (2019). Resilience as a multimodal dynamic process. Early intervention in psychiatry, 13(4), 725-732.

Traub, F., & Boynton-Jarrett, R. (2017). Modifiable resilience factors to childhood adversity for clinical pediatric practice. Pediatrics, 139(5).

Ungar, M. (2015). Practitioner review: Diagnosing childhood resilience – A systemic approach to the diagnosis of adaptation in adverse social and physical ecologies. Journal of Child Psychology and Psychiatry, 56(1), 4-17.

Ungar, M., & Theron, L. (2020). Resilience and mental health: How multisystemic processes contribute to positive outcomes. The Lancet Psychiatry, 7(5), 441-448.

van IJzendoorn, M. H., Bakermans‐Kranenburg, M. J., Coughlan, B., & Reijman, S. (2020). Annual Research Review: Umbrella synthesis of meta‐analyses on child maltreatment antecedents and interventions: Differential susceptibility perspective on risk and resilience. Journal of Child Psychology and Psychiatry, 61(3), 272-290

Yoon, S., Howell, K., Dillard, R., McCarthy, K. S., Napier, T. R., & Pei, F. (2019). Resilience following child maltreatment: Definitional considerations and developmental variations. Trauma, Violence, & Abuse, 1524838019869094.

Yule, K., Houston, J., & Grych, J. (2019). Resilience in children exposed to violence: A meta-analysis of protective factors across ecological contexts. Clinical Child and Family Psychology Review, 22(3), 406-431.

Heidi Jussila hymyilee kameralle

Heidi Jussila

LT, psykiatrian, lastenpsykiatrian ja terveydenhuollon erikoislääkäri, päihdelääketieteen erityispätevyys