Uuden ajan lastensuojelu – vanhaa, uutta, lainattua

Uuden ajan lastensuojelussa halutaan tehdä lempeästi vaikuttavaa työtä siten, että lapset ja heidän perheensä tuetaan lähellä arkea ja yhdessä keskeisten toimijoiden kanssa.

Sanalla ’uusi’ halutaan yleensä viestiä, että nyt ollaan uudella tiellä. Kaikilla ammattialoilla on jokin ’uusi aika’, jota peilataan entiseen. Puhutaan uudenajan lastensuojelusta, uuden ajan johtamisesta, uusista työkäytännöistä tai uuden ajan ajattelusta. Uusi on horisontti, jota kohti haluamme kulkea ja joka näkyy kirkkaammin, jos tunnistamme, mikä on vanhaa tai entistä. Jokainen aikakausi käy vuoropuhelua menneiden ja tulevien aikakausien kanssa. Häissäkin morsiamella tulee olla jotakin uutta, jotakin vanhaa ja jotakin lainattua.

Mutta onko uusi todella uutta? Vai onko se jotain vanhaa, kenties osin jotain kadotettua? On selvä, että kaikkea vanhaa ei tule kuljettaa mukana tai se tulee päivittää tämän ajan vaatimuksiin. Käpylehmien aikaan ei voi palata, mutta jonkun arvokkaan helmen voi niistäkin ajoista mukaan ottaa. Viime aikoina on noussut esiin sana ’ennallistaminen’ useissa eri yhteyksissä. Metsiä ja soita ennallistetaan ja myös koulujen ennallistamista peräänkuulutetaan niin, että niissä palattaisiin opetus- ja kasvatustyön ytimen äärelle. Ennallistamisen käsite olisi käyttökelpoinen myös laajemminkin työelämässä. Lastensuojelutyössäkin sanamukaisesti pyritään suojelemaan lapsen suotuisaa kasvuympäristöä. Mutta, mitä uusi lastensuojelu sitten tarkoittaa työtapoina tai arvolähtökohtana? Pitkään työtä tehneet muistavat erilaisia uutuuskeskusteluja jo vuosien takaa. Aina uutta ei haluta ottaa vastaan tai raikkaat ideat latistetaan ’tämähän on vanha juttu’ huomautukseksi. Jos tuohon ajatukseen jää kiinni, voi syntyä nurkkakuntaista menneisyyden romantisointia.  Tästä riskistä huolimatta seuraavaksi hiukan romantisoin menneitä. Teen sen, jotta ymmärtäisin paremmin, mikä on uutta ja näkisin eteenpäin. 

Itse sain opetella sosiaalityötä 1990-luvun alussa. Silloin digitalisaatio otti ihan ensimmäisiä askeliaan. Asiakirjoja kirjoitettiin käsin ja erilaiset lausunnot tai toimeentulohakemukset naputeltiin kirjoituskoneella (ks. kuva). Sitten kirjoituskoneiden tilalle tulivat pulleat, nykymittapuulla äärettömän hitaat tietokoneet. Tietokoneet edustivat tuon ajan uutta, mutta uuteen tekniikkaan liittyi epäilyä ja vastustusta. Vastavalmistuneena sosiaalityöntekijänä olin innoissani siitä, että tekniikan avulla saattoi jättää turhia työvaiheita pois. 

Olin saanut sijaisuuden lastensuojelusta ja pääsin heti tositoimiin. Vedin vaativia huoltosuunnitelma kokouksia, tein lausuntoja lasten huoltoriidoista ja varsin matalalla kynnyksellä teimme kotikäyntejä, vierailimme lastensuojelunlaitoksissa tai tapasimme alaikäistä nuorta vankilassa. Nautin työstäni, jossa kehitellä omia työtapojani. Asiakkaita oli sen verran vähän, että kaikkien asiat tuli hoidettua kohtuullisella intensiteetillä. Noihin aikoihin alettiin korostaa myös voimavaralähtöisyyttä ja ratkaisukeskeisyyttä, joiden myötä opin katsomaan asiantuntijavaltaa ja asiakkaiden kategorisointia kriittisemmin. Työ tuntui merkityksellisestä ja koko työyhteisö oli fyysisesti samassa tilassa. Jälkikäteen ajatelleen tuntuu, että olimme monien sosiaalityön perimmäisten arvojen äärellä, joita korostetaan myös uudessa lastensuojelutyössä. Nyt toimin vanhempana yliopistolehtorina sosiaalityön oppiaineessa Itä-Suomen yliopistossa. Opetus ja tutkimustyö tarjoaa tärkeän aitiopaikan seurata sosiaalityöntekijöiden kokemuksia tästä ajasta ja uusista virtauksista. 

Vaikka työ 1990-luvulla oli merkityksellistä, inhimillistä ja hallittavaa, monia ’uuden’ lastensuojelun elementtejä puuttui. Esimerkiksi monet lastensuojelun vaativat tilanteet olisivat vaatineet erilaisten ammattilaisten kanssa käytävää keskustelua. Muita asiantuntijoita lähinnä kuultiin erilaisia lausuntoja tehtäessä. Myös sosiaalityöntekijät itse pyörivät liiaksi omissa porukoissa näkemättä riittävästi toisten ammattikuntien voimavaroja ongelman ratkaisuissa. Asiakasprosesseja ei osattu myöskään vielä tehdä läpinäkyväksi tai yhdessä arvioida, millainen tuki on vaikuttavaa. Myös ennalta ehkäisevä työ oli vielä heikosti jäsentynyttä. 2000-luvulla näihin onneksi tartuttiin myös lastensuojelulainsäädännössä, mutta työhön alkoi tulla muita haasteita. Asiakasmäärät kasvoivat ja kaikki sote-organisaatiot sokaistuivat liike-elämän opeille, joiden kautta oli vaikea jäsentää inhimillistä asiakaskohtaamista. 

Nyt 2020-luvulla asiakas on sosiaalialan ammattilaiselle edelleen keskiössä, mutta mahdollisuus kohdata heidät on käynyt yhä vaikeammaksi. Aikaa menee järjestelmien hallinnointiin, palvelujen tehostamiseen, riittävän työvoiman turvaamiseen ja jatkuvista muutoksista selviytymiseen. ’Täppä’ asiakastietojärjestelmässä oikeassa paikassa on noussut niin tärkeäksi asiaksi, että se on saanut työssä kaiken huomion. Lisäksi työyhteisöllisyyttä on haastava kehittää, jos työtoverit vaihtuvat tiuhaan tahtiin. Pahimmillaan työtä tehdään enimmäkseen kiihdytyskaistalla, jossa kaasua painetaan, vaikka sydän sanoisi muuta. Laajemminkin tutkimuksissa on tunnistettu, että suorituskeskeisessä yhteiskunnassa sekä asiakkaiden että työntekijöiden arvokkuus välineellistyy. Inhimillisestä kohtaamisesta on tullut miltei arkeologinen löydös, jolle ei ole jalansijaa, ellei sen vaikuttavuus ole mitattavissa. Miten todentaa esimerkiksi asiakassuhteessa syntyvää luottamusta tai kokemuksen tuomaa näppituntumaa siitä, mikä ratkaisu on kulloinkin oikein? Vähän löytyy vielä seurantamittareita yhteisölliselle viisaudelle tai yhdessä kehkeytyvälle innostukselle, jossa syntyy uutta. Näistäkin tulisi kehittää yksi vaikuttavuutta edistävä suorite.

Arviointiteollisuuden markkinat ovat sosiaali- ja terveysalan työssä saaneet miltei yksinvaltiaan aseman. Tämä osa työtä on taatusti se alussa mainitsemani morsiuspuvun ’lainattu’ osa. Teollisuudesta omaksutut työideologiat optimointijärjestelmineen ovat valitettavasti jääneet pysyvään lainaan. 

Mistä sitten puhutaan uuden ajan lastensuojelussa? Uuden ajan lastensuojelussa halutaan tehdä lempeästi vaikuttavaa työtä siten, että lapset ja heidän perheensä tuetaan lähellä arkea ja yhdessä keskeisten toimijoiden kanssa. Esimerkiksi systeemisen lastensuojelun malli on edistänyt koko Suomessa taidokkaasti uutta lastensuojelutyötä korostamalla suhdeperustaista, dialogista ja moniammatillista työtä. Perheet kohdataan yhdessä koko heidän suhdeverkostonsa huomioiden. Monet ammattilaiset ovat oivaltaneet noiden käsitteiden merkityksen, vaikka eivät suoranaisesti miellä tekevänsä systeemistä työtä. Sosiaalityössä on laajemminkin etsitty myös uusia työmuotoja jalkautuvasta sosiaalityöstä ja mietitty vaihtoehtoja byrokratiaohjatulle sosiaalityölle. Uusien työtapojen tutkimus on kuitenkin edelleen vielä suhteellisen vähäistä.  

Edellä kuvatut pyrkimykset eivät ole suinkaan uusia, vaan ankkuroituvat syvälle sosiaalityön historiaan. Esimerkiksi Nobelin rauhanpalkinnon saanut sosiaalityön klassikko Jane Adams (1860–1935) korosti, että on mentävä lähelle ihmisten ja heidän yhteisöjensä arkea. Vasta riittävän lähellä asiakkaan voi ’nähdä’ ja löytää oikeat tukitoimet. Osin uusissa menetelmissä on kyse kadotetuista arvoista, joiden perustalle rakennetut työmuodot on synnytettävä uudelleen huomioiden laajasti yhteiskunnan muuttuvat tarpeet. Ihmisen elämää merkityksellistävät tekijät eivät ole muuttuneet, vaikka vuosisadat, sukupolvet, ideologiat ja yhteiskunnat ovat useaan kertaan vaihtuneet. Ydinasia lienee, että sekä asiakkaat että kaikki ammattilaiset haluavat kokea arvokkuutta ja merkityksellisyyttä. Lisäksi on tärkeää, että olemme tietoisia osallisuuden, dialogisuuden, moniammatillisuuden sekä vaikuttavuuden merkityksestä asiakastyössä. Olivat edellä kuvatut asiat sitten uutta, vanhaa tai lainattua, niiden perustalle on hyvä kehitellä uusia, inhimillisesti vaikuttavia työmenetelmiä, joissa aitoa kohtaamista ei optimoida liian ahtaalle.

Linkki Kaarinan kotisivulle