Näkökulma | Aulikki Kananoja | 8.11.2022
5 kysymystä lastensuojelun tulevaisuudesta -juttusarjassa eri alojen ammattilaiset tekevät ajatusmatkan viiden vuoden päähän ja kertovat, miltä lastensuojelun maailma tuolloin näyttää heidän visioissaan, haaveissaan sekä toiveissaan.
Tällä kertaa tulevaisuuskuvia ammennetaan ylisosiaalineuvos Aulikki Kananojan ajatuksista.
“Viisi vuotta on lyhyt aika muutokselle, joka sisältää monta mega-luokan uudistusta: palvelurakenteiden, paradigman, säädösten, tutkimus- ja kehittämisrakenteen sekä ammatillisten käytäntöjen uudistukset. En tässä yhteydessä käsittele ympäröivässä yhteiskunnassa tapahtuvia laajempia muutoksia, vaikka nekin vaikuttavat lastensuojeluun. Oletan, että vallankumouksellisia muutoksia suomalaisessa yhteiskunnassa ei tapahdu, vaikka sota Ukrainassa saattaakin tuoda eurooppalaiseen elämään vaikeasti ennakoitavia käänteitä ja sitä kautta vaikuttaa myös suomalaiseen lastensuojeluun.
Kuvaan seuraavassa omaa kuvitelmaani viiden vuoden aikana lastensuojeluun vaikuttaneista muutossuunnista seuraavilla ulottuvuuksilla:
Palvelutarpeen muutos: Lastensuojelun tarve on kasvanut koko viiden vuoden ajan. Uusien asiakkaiden ja kodin ulkopuolelle sijoitettujen suurin ryhmä on yli 13 -vuotiaat. Uudet asiakkaat eivät ole lisääntyneet tasaisesti koko maassa, vaan kasvu painottuu muutamille kaupunkialueille, joille lähiympäristöineen kasautuu erilaisia häiriöitä ja rikoksia tekevien nuorten ryhmäytymistä. Yhteistyö poliisin kanssa tiivistyy ja paranee entisestään.
Sijaishuollon kasvun myötä lastensuojelun kustannukset nousevat jyrkästi. Uusilla hyvinvointialueilla lastensuojelu on taloudellisesti tiukassa tilanteessa ja päätöksentekijöiden taholta tulee ristiriitaista viestiä: on panostettava enemmän ennakoivaan ja ehkäisevään työhön – jotka vaikuttavat hitaasti - ja samaan aikaan leikattava kustannuksia heti. Seurauksena on jatkuva budjettien ylittyminen. Lastensuojelun johto on puun ja kuoren välissä. Se haluaa vahvistaa ennakoivaa työtä eli hyvinvoinnin edistämistä yhdessä kuntien, etenkin kasvatus- ja nuorisotyön kanssa. Edellisen hallituksen käynnistämän lasten ja perheiden muutosohjelman (LAPE) mukainen sosiaali- ja sivistystoimen yhteistyöohjelma – Yksi lapsi – yksi tilanne- kuva – on edelleen tavoitteena. Kunnissa panostaminen yhteistyöhön etenee kuitenkin vitkaisesti, koska jokaisen oman sektorin työ vie kaiken ajan. Muutamilla hyvinvointialueilla on kaikesta huolimatta hyvää yhteistyötä esimerkiksi työskentelyssä nuorten kanssa ja näitä käytäntöjä on tarkoitus levittää.
Palvelurakenteiden muutos. Konkreettisin ja varmasti toteutunut muutos on sosiaali- ja terveydenhuollon siirtyminen kuntapohjaisesta organisaatiosta laajemmalle väestöpohjalle, hyvinvointialueiden vastuulle ja toteutettavaksi. Sosiaalihuolto – lastensuojelu mukaan lukien – lähtee uudistukseen niukoin eväin verrattuna terveydenhuoltoon, jossa on vahva tieteellinen ja toiminnallinen tietopohja sekä tehtävien ja osaamisen vaativuuteen perustuva porrastunut palvelurakenne. Sosiaalipalveluissakin esiintyy osaamisvaatimuksiltaan erilaisia tehtäviä, mutta toiminnan rakenteessa ei ole vaativuuteen perustuvaa porrastusta. Esimerkiksi lastensuojelussa huostaanottoa ja sijaishuoltoa edellyttävät tilanteet ovat vaativan osaamisen tehtäviä sekä lasten/nuorten riskien ja ongelmien arvioinnissa että psykososiaalisessa muutostyössä. Kuntien, järjestöjen ja yksityisten yritysten laaja ja sisällöltään kirjava, pääosin ostopalveluina toteutuva sijaishuollon kenttä on kasvanut vailla valtakunnallista strategiaa kuntien vaihtelevan osto-osaamisen pohjalla
Tarkemman kuvan saamiseksi sijaishuollon tarpeesta ja nykyisten palvelujen sisällöstä sosiaali- ja terveysministeriö on 5-vuotiskauden alussa käynnistänyt tutkimuksen sijaishuoltoa tarvitsevista lapsista ja nuorista, etenkin heidän vaikeuksiensa ja tarpeidensa profiileista sekä heidän lastensuojeluhistoriastaan. Samaan kokonaisuuteen kuuluu myös sijaishuoltopalvelujen kokonaiskartoitus, jotta voidaan arvioida, missä määrin nykyiset palvelut vastaavat lasten ja nuorten tarpeita. Olennaista on selvittää myös toiminnan vaikuttavuutta. Tutkimusaineiston pohjalla on rakentumassa valtakunnallinen kokonaiskuva lasten/nuorten tarpeiden ja sijaishuollon palvelujen vastaavuudesta. Selvityskokonaisuus on ollut erityisen vaativa eikä viiden vuoden kuluessa ei ole päästy viemään tutkimusten johtopäätöksiä lainsäädäntöön. Käynnissä on lastensuojelun toimijoiden vilkas ja monisärmäinen keskustelu syntyneestä tilanneanalyyysistä sekä sijaishuollon rakenteiden ja sisällön uudistamisesta. Lainsäädännölliset johtopäätökset eivät ole valmiita, sillä ne edellyttävät laajan toimijakentän erilaisten näkemysten yhteensovittamista.
Sote-uudistuksen yleiset tavoitteet koskevat myös lastensuojelua. Keskeistä on sote-palvelujen perustason vahvistaminen siten, että tarve erityistason palveluihin vähenisi. Irti pääseminen ”poislähettämisen” kulttuurista edellyttää moniammatillisuuden vahvistamista sote-keskuksien lastensuojelussa. Lastensuojelun uudistusohjelma on tehnyt konkreettisia ehdotuksia avohuollon moniammatillistesa henkilöstörakenteesta. Sen mukaan lastensuojelun avohuoltoon tarvitaan sosiaalityöntekijöiden ja -ohjaajien lisäksi esimerkiksi nuorisotyöntekijöitä, psykologeja, psykiatrisia sairaanhoitajia, päihdetyön asiantuntijoita. Moniammatillinen henkilöstörakenne edellyttää eri ammattilaisten osaamisten ja vahvuuksien yhteensovittamista ja selkeiden yhteistyömallien kehittämistä. Keskeistä on myös sosiaalihuoltolain mukaisen perhetyön ja lastensuojelun sosiaalityön raja-alueen ja tehtäväjaon selventäminen. Uusia henkilöstörakenteita kokeillaan ja seurataan muutamalla hyvinvointialueella parhaiden toteutustapojen kehittämiseksi sekä vaikutusten ja kustannusten arvioimiseksi. Lakimuutoksia ei ole vielä tehty.
Sote-uudistuksen yhteydessä ovat näkyviin nousseet kuntien väliset erot sekä lastensuojelun tarpeessa että toiminnan toteuttamisessa. Kaikki alan toimijat näkevät toiminnan yhtenäisyyden tärkeänä tavoitteena. Jokaisella hyvinvointialueella on tehty suunnitelma yhtenäisyyden parantamiseksi, mutta muutosprosessi on vielä kesken. Muutossuunnitelman laatimiseen ovat osallistuneet lastensuojelun johto, ammattilaiset, asiakkaat sekä omien ja ostopalvelujen toteuttajat. Lastensuojelun tietopohjan puutteet on todettu tässäkin yhteydessä, parannuksia on tekeillä, mutta työn sisällön kannalta relevantti tietopohja on vielä työn alla. Myös erilaisten tietojärjestelmien yhdistäminen/yhteensovittaminen on käynnistetty, mutta prosessi on vielä viiden vuoden jälkeenkin kesken ja kuluttaa ammattilaisten aikaa ja hermoja. Muutossuunnitelmia ja koko lastensuojelun uudistamista koskeva debatti on käynnissä ja kiivaitakin puheenvuoroja erilaisten ratkaisujen paremmuudesta esiintyy. Jokaisella hyvinvointialueella on nimetty muutosprosessin vastuuhenkilö.
Lastensuojelun rahoitus on valtion käsissä ja viiden vuoden aikana on tehty korjauksia rahoituksen perusteisiin muun muassa lastensuojelun tarpeen ennakoitua suurempien alueellisten erojen vuoksi. Maakuntaverosta keskustellaan ja paine sen säätämiseen kasvaa. Alueen osallistuminen rahoitukseen mahdollistaisi alueellisten tarpeiden paremman huomioon ottamisen toiminnan rahoituspohjassa. Erilaisia näkemyksiä on siitä, olisiko alueellisen rahoituksen tulo rahoituspohjaan lastensuojelun kannalta hyvä vai huono muutos.
Paradigman muutos. Sote-prosessi on nostanut pintaan myös lastensuojelussa esiintyvät paradigmaattiset ristiriidat. Etenkin sosiaalityön ammatin piirissä on käynnistynyt keskustelu ammatillisen työn perusorientaatiosta, lastensuojelun edellyttämästä tietopohjasta ja siten myös ammatillisen työn sisällöstä.
Ristiriitoja voidaan jäljittää aina sosiaalihuollon ammatillisen koulutuksen alkuun asti. Sosiaalityön pysyvä koulutus käynnistyi vuonna 1942 vuonna 1937 voimaan tulleiden lakien - lastensuojelulain, alkoholistilain ja irtolaislain - toimeenpanijaksi. Lakeja leimasi vahva kontrollin pyrkimys, joka toteutui viranomaisten asteittain kovenevina toimenpiteinä: varoitus, valvonta ja huostaanotto ja/tai laitoshoito. 1940-luvun jälkeen globaali käsitys lapsen oikeuksista, lasta ja perhettä koskeva tieteellinen tieto, suomalainen yhteiskunta hyvinvointipalveluineen sekä sosiaalialan ja sen lähialojen koulutukset ovat lisääntyneet ja muuttuneet monin tavoin. 1980-luvun alussa eduskunta modernisoi sosiaalihuollon yleisen lainsäädännön ja lastensuojelulain. Sosiaalihuoltolaki vahvisti sosiaalityön edellytyksiä. Lastensuojelulain uudistus puolestaan korosti lapsen oikeuksien näkökulmaa. Tieteellinen tutkimus kuitenkin puuttuu siitä, millä tavoin uudistunut lainsäädäntö muutti lastensuojelun käytäntöjä vai jatkuiko toiminta pääosin vanhoissa raiteissa. Edelleen näyttää siltä, että juridinen orientaatio ja käsitteistö eivät rajoitu vain lastensuojelun oikeudelliseen ulottuvuuteen, vaan ne hallitsevät myös lasten, nuorten ja vanhempien tarpeiden ja ongelmien selvittämistä, määrittelyä sekä työn tietopohjaa.
Sosiaalityön piirissä aktivoitunut paradigma-keskustelu käsittelee lastensuojelun ydintä. Kysymys on työn tiedollisesta ja toiminnallisesta viitekehyksestä: toimiiko lastensuojelu ensi sijassa lainsäädännön toimeenpanijana vai psykososiaalisena muutostyönä , joka edistää lasten ja nuorten hyvää kasvua, vahvistaa kokemusympäristöjen turvallisuutta ja tukee vanhemmuutta lapsen ja nuoren tarpeiden suuntaan? Erilaiset tietopohjat johtavat lapsen kasvun ja kehityksen sekä vanhemmuuden erilaiseen perehtymiseen ja jäsentämiseen joko juridisen käsitteistön tai sosiaali- ja käyttäytymistieteiden – sosiaalipsykologian, sosiologian, sosiaalipolitiikan, psykologian, kasvatustieteen - käsittein. Olennaista on ymmärtää, että molempia orientaatioita tarvitaan, mutta niiden funktiot toiminnan ydintehtävän ymmärtämisessä ja työn jäsentämisessä ovat erilaiset. Keskustelussa on kuultu kiihkeitä puheenvuoroja, kuten koulukuntakeskusteluissa usein tapahtuu. Yhteinen näkemys on kuitenkin saavutettu siitä, että kaikilla lastensuojelun työntekijöillä tulee olla tietty yhteinen tietopohja lapsen kasvusta ja kehityksestä sekä hyvän kasvun tärkeistä edellytyksistä. Yhteinen tietosisältö voidaan suorittaa myös työn ohessa täydennyskoulutuksena määrätyssä ajassa. Yhteisen käsityksen lapsesta ja nuoresta sekä hyvän kasvun edellytyksistä oletetaan helpottavan moniammatillista yhteistyötä.
Luonteeltaan paradigmaattinen on muutos lastensuojelun asiakkaiden – kokemusasiantuntijoiden – asemassa sekä heidän kasvava osallistumisensa lastensuojelun kehittämiseen. Tämä nouseva trendi on laajentunut valtakunnallisista työryhmistä hyvinvointialueiden lastensuojelun kehittämiseen.
Lastensuojelun tutkimus- ja kehittämistyön rakenteiden muutos. STM:n nimittämä työryhmä on laatinut raportin Lasten ja nuorten vaativimpien palvelujen osaamis- ja tukikeskuksista ( STM.n raportteja ja muistioita 2021:18).Raportti esittää osaamis- ja tukikeskuksia (OT-keskus) perustettavaksi sote-järjestelmän viidelle yhteistoiminta-alueelle. OT-keskusten tehtäväksi on määritelty monialaisen, integroidun ja koordinoidusti tarjotun vaativimman tason tuen tarjoaminen niille lapsille, nuorille ja perheille, jotka sitä tarvitsevat. OT-keskuksiin kerätään verkostomaisesti vaativinta erityisasiantuntijuutta, jota voidaan hyödyntää myös valtakunnallisesti. Keskuksen tehtävä on tukea alueiden työtä vaikeimmissa ja kompleksisimmissa asiakastilanteissa sekä näyttöön perustuvien menetelmien levittämisessä, kehittämisessä ja koulutuksessa, osaamisen ylläpidossa sekä alan tutkimus- ja kehittämistyössä.
STM on käynnistänyt OT-keskuksen toiminnan ainakin kahdella yhteistoiminta-alueella, jotta saadaan konkreettista kokemusta toiminnalle asetettujen tavoitteiden ja tehtävien toteuttamisen edellytyksistä, parhaista käytännöistä sekä lastensuojelun vaikutuksista lasten, nuorten ja perheiden elämänkulkuun ja toiminnan kustannuksiin. OT-keskusten kenttäpilotteina toimii lastensuojelun avohuollon ja sijaishuollon nimettyjä yksiköitä. Tavoitteena on vakiinnuttaa toimintamalli pysyväksi osaksi lastensuojelun käytännön, kehittämisen,tutkimuksen ja opetuksen yhteistyötä.
Yhteistyö korkeakoulujen kanssa on elimellinen osa kokonaisuutta. Lastensuojelun vaikuttavuutta kuvaavia indikaattoreita valmistellaan yhdessä korkeakoulujen kanssa. osana OT-keskusten kokeilu-, kehittämis- ja tutkimustyötä.
OT-keskuksia koskeva raportti on aktivoinut lastensuojelutyön erimuotoista kehittämistä kaikilla hyvinvointialueilla, mutta koottua tietoa tilanteesta ei 5-vuotiskauden päättyessä ole.
Säädösten muutos. STM:n vuonna 2022 käynnistämä lastensuojelun lainsäädännön kokonaisuudistus on käynnistynyt vuoden 2022 toukokuussa mediatilaisuudella. STM:n tiedotteen (Lastensuojelun kokonaisuudistuksen tavoitteena on turvata lasten hyvinvointi ja kehitys 18.5.2022) mukaan työn ensi vaiheessa on tarkoitus selkeyttää lastensuojelun visio ja luoda uudistuksen suuntaviivat . Niiden odotetaan valmistuvan helmikuussa 2023. Tähän vaihtoehtoon kuuluu myös eri uudistusvaihtoehtojen vaikutusten ennakkoarviointi, lainsäädännön oikeudellinen analyysi ja kansainvälinen vertailu. Myös nykyinen lainsäädäntö, siihen tehdyt muutokset sekä niiden vaikutukset analysoidaan. - Konkreettiset lainsäädännön muutokset tehdään vuodesta 2023 alkaen.
Kysymyksessä on laaja ja sisällöltään vaativa lainsäädäntötehtävä, joka vaikuttaa useisiin lakeihin. Ennen uudistuksen viemistä lainsäädäntöön on tarvittu ehdotusten kokeilua käytännössä, riittävän pitkää seurantaa ja tutkimuspohjaista arviointia uudistuksen vaikutuksista. On todennäköistä, että uudistuksen kaikki vaikutukset käytännön lastensuojelutyöhön eivät tule näkyviin viiden vuoden aikana.
OT-keskusten syntyminen merkitsee muutosta lastensuojelun tutkimuksen ja kehittämisen kokonaisrakenteessa. Viiden vuoden aikana arvioidaan THL:n, OT-keskusten sekä yliopistojen ja korkeakoulujen roolit ja suuntautumiset lastensuojelun tiedontuotannossa.”
“Ammatilliset käytännöt. Oma kosketus työelämään on kaukana takanapäin, joten joudun nykytilanteen tarkastelussa nojautumaan erilaisiin kirjallisia ja suullisia kanavia pitkin kertyvään tietoon. Kysymyksessä ei siis ole tieteellinen kuvaus, vaan kirjavien lähteiden perusteella muodostunut yhden henkilön kuvitelma hyvästä lastensuojelusta. Käytännön kokemuksesta tiedän, että työn ydintehtävän uudenlainen jäsennys ja ammattilaisten vakiintuneiden käytäntöjen muutokset eivät ole mikään suoraviivainen tavoite-keino -prosessi. Näkemysten ristiriidat ja muutosten vastustaminen ovat luonnollinen osa suuria – ja pienempiäkin – uudistukssia. Työtoverini osuva kommentti helpotti aikoinaan muutosten johtamista: ”Eihän sellainen ole mikään muutos, jota ei vastusteta!”
Yleisvaikutelma viiden vuoden jälkeen on, että yhtenäisempiä käytäntöjä kohti kuljetaan. Kirjavuutta kuitenkin esiintyy niin käytännöissä kuin henkilöstörakenteissakin. Lastensuojelun ymmärtäminen psykososiaalisena muutostyönä on vahvistumassa ja osa henkilöstöstä on jo täydentänyt tietopohjaansa lapsen kasvua ja kehitystä sekä perheproblematiikkaa koskevalla täydennyskoulutuksella. Juridiset kysymykset asettuvat omalle paikalleen, kun juristien tapauskohtaista konsultaatiota on lisätty.
Muutamilla hyvinvointialueilla on kuljettu määrätietoisesti kohti avohuollon lastensuojelun moniammatillisuutta.Vuonna 2022 valtakunnallisen lastensuojelupalkinnon saanut Ylöjärven kunnan moniammatillinen lastensuojelu on herättänyt laajaa kiinnostusta. Lastensuojelun henkilöstöön on useammallakin hyvinvointialueella palkattu sosiaaliohjaajien lisäksi psykologeja ja psykiatrisia sairaanhoitajia, nuorisotyöntekijöitä sekä päihdetyön asiantuntijoita. Joissakin on onnistuttu samaan henkilöstöön myös lasten- tai nuorisopsykiatreja, mutta useimmin on alueilla luotu psykiatrisiin erikoisaloihin vakiintuneet konsultaatiosuhteet. Sama koskee juristeja.
Työssä on yleistynyt tiimityö. Useimmiten työtä tekee kahta eri osaamista edustava työpari, joista jompi kumpi voi olla pääasiallinen lähityöntekijä. Koska omassa tiimissä on saatavissa monipuolista asiantuntemusta, on työmallilla onnistuttu vähentämään asiakkaan ohjaamista toisen organisaation palveluihin. Esimerkiksi nuorten kohdalla nuorisotyöntekijä voi toimia nuoren lähityöntekijänä, koska tuntee nuorten kiinnostuksen kohteita ja heille sopivia toiminnallisia menetelmiä. Sosiaalityöntekijän roolina voi olla työskentely perheen kanssa tai muu sosiaalityöntekijän asiantuntemukseen kuuluva asia. Psykologi puolestaan voi työskennellä pienen lapsen kanssa, etenkin silloin kun hänellä on sosiaalityöntekijää vahvempi tietopohja lapsen kasvusta ja kehityksestä. Parityöskentely on vähentänyt sosiaalityöntekijän kuormitusta ja monin paikoin on siirrytty henkilöstömitoituksessa tiimi- tai parikohtaisen asiakasmäärän seuraamiseen. Työpari turvaa myös sen, että joko yksittäisen työntekijän taikka asiakkaan nopeasti muuttuvissa tilanteissa ainakin joku ammattilaisista tuntee hänen tilanteensa. - Kaikki pysyvät työntekijän vaihdokset käsitellään asiakkaiden kanssa perusteellisesti ”saattaen vaihdettava”-periaatteella.
Sote-keskusten lastensuojelutyössä toteutetaan myös ryhmätyötä. Ryhmätyön täydennyskoulutua on mahdollistanut monissa sote-keskuksissa lastensuojelulasten vanhempien ryhmät, vaikeasti päihdeongelmaisten vanhempien lasten ryhmät taikka nuorten omat ryhmät. Ryhmäkohtainen työ edellyttää tietenkin sopimusta asiakkaiden kanssa sekä ammattilaisten ryhmätyön osaamista. Hyvinvointialueilla on kehitetty kokemusasiantuntijoiden kanssa yhteistyön ja osallisuuden käytännöt.
Valtakunnallista seurantaa ei ole siitä, miten laajasti hyvinvointialueilla on siirrytty moniammatilliseen työhön tai muihin uusiin käytäntöihin. On sovittu, että viidellä yhteistoiminta-alueella kootaan tietoa muutoksesta, jolloin tehtävä on annettu OT-keskusten vastuulle.
Sosiaalialan ammattien sisällä on selvennetty sosiaalihuoltolain mukaisen perhesosiaalityön ja lastensuojelun sosiaalityön tehtäviä ja osaamisalueita. Epäselvyys tehtävä- ja osaamisalueiden välillä nousi esiin jo vuonna 2013 mietintönsä jättäneen Toimiva lastensuojelu -työryhmän ehdotuksissa. Sen jälkeen kunnissa on ryhdytty kehittämään ja käyttämään laajemmin sosiaalihuoltolain perhepalveluja, mikä vastaa yleisten palvelujen ensisijaisuuden periaatetta. Raja-alue lastensuojelun kanssa on kuitenkin ”harmaata aluetta”. Kysymys vaatii lastensuojelulain soveltamisen perusteiden selkiyttämistä. Osana lastensuojelun kokonaisuudistusta on asetettu oma ryhmänsä käsittelemään tätä kysymystä yhteistyössä muun muassa ammattijärjestöjen kanssa, mutta sen esitys on tarkastelukauden päättyessä vasta lausuntokierroksella.
Professionaaliset kysymykset – moniammatillinen avohuolto sekä perhetyö/lastensuojelun sosiaalityö – ovat ammattijärjestöille herkkiä kysymyksiä. Tämä näkyy ammattilehtien ja päivälehtien palstoilla vilkkaana ja kiihkeänä keskusteluna.
Sijaishuollon kehittämistyössä käynnissä on edellä kuvattujen kartoitusten – asiakasprofiilien kartoitus ja sijaishuoltopaikkojen kartoitus – pohjalle tarkentuva suunnittelu- ja valmistelutyö. Jatkotyössä arvioidaan muun ohella sitä, ohjautuuko sijaishuoltoon lapsia ja nuoria, joita voidaan auttaa moniammatillisissa sote-keskuksissa. Oman pohdintansa vaatii neuropsykologisten ulottuvuuksien liittyminen sijaishuollon tarpeisiin sekä vakaviin rikoksiin syyllistyneiden nuorten sijaishuollon sisältö. Niin ikään arvioidaan, vastaako nykyinen sijaishuollon tarjonta lasten ja nuorten tarpeita ja tulisiko sijaishuoltoon rakentaa jonkinlaista erikoistumista. Sijaishuollon kentän moninaisuuden vuoksi työ vaatii hyvää yhteistyötä palvelujen tuottajien kanssa.
Jokaisella hyvinvointialueella toimii sosiaalihuollon eettinen neuvottelukunta, jossa muodostetaan yhteisiä linjauksia eettisesti ristiriitaisiin ja vaikeasti ratkaistaviin tilanteisiin. Alueiden eettisille neuvottelukunnille on laadittu valtakunnalliset toimintaperiaatteet ja -käytännöt. Myös valtakunnallisesti järjestetään konsensuskokouksia eettisistä kysymyksistä.”
“Eläkeläisenä seuraan lastensuojelutyön uudistumista ”katsomosta”. Koska olen eläkeläisenäkin osallistunut useiden lastensuojelun ja soten suunnittelu- ja kehittämisryhmien työhön, seuraan luonnollisesti juuri näiden ryhmien ehdotusten toteutumista. Rooliani voisi luonnehtia tänä päivänä eräänlaiseksi ”aikalaisanalyysien” tekijäksi ja ”jälkiviisaan” rooliksi, se kun on niin makea!
Olen iloisesti yllättynyt siitä, miten nopeasti ja laajasti palveluja saaneiden lasten ja nuorten, samoin kuin perheiden/vanhempien osallisuus lastensuojeluprosessin eri vaiheissa on toteutunut. Tässä on yksi aikaisemmin käyttämätön voimavara. Vanhempien ryhmät ovat perustellun kritiikin ohella ottaneet myös vastuuta lastensuojelun päätökentekoelimissä ja tuoneet omalla kokemuksellaan asiakkaiden elämäntilanteita hallinnon ja asiantuntijoiden tietoon. New Yorkista kuultu esimerkki on saanut kasvualustan myös Suomessa. Erityisen kiinnostunut olen myös palveluprosessin eheytymisestä, kun työ keskittyy harvempiin yksiköihin ja harvempiin auttajatahoihin, mutta samalla tuo asiakkaan auttamiseen monipuolisemman osaamisen. Tämä tavoite konkretisoituu sote-keskuksen moniammatillisessa lastensuojelutyössä, sen tiimi- ja parityöskentelyn käytännöissä. Aikaisemmat valitukset resurssien ja lainsäädännön puutteista ovat vaihtuneet työssä esiin nousevien vaikeuksien analyysiin, tutkitun ja teoreettisen tiedon etsintään ja oman työn ja tiimin onnistumisten ja epäonnistumisten arviointiin – sekä omassa mielessä että työyhteisön ryhmässä. Työryhmät ovat turvallisia yhteisöjä avoimeen keskusteluun oman työn kehittämistarpeista.
Lastensuojelun vaikuttavuus on minulle sosiaalityöntekijänä eettinen kysymys. Sen vuoksi seuraan kiinnostuneena lastensuojelun vaikuttavuuden arviointityön etenemistä. Tuoko työmme lapsille ja nuorille heidän kasvuaan ja kehitystään vahvistavia kokemusympäristöjä, enemmän turvallisia ja välittäviä aikuisia? Alan ammattilaiset tietävät kokemuksesta, miten monitahoisesta auttamisesta on kysymys ja miten pitkiä auttamis- ja luottamissuhteita muutokseen tarvitaan.Sen vuoksi tarvitaan riittävän pitkiä seurantajaksoja. Meidän ei pidä myöskään antaa katteettomia lupauksia muutosten toteutumisesta taikka niiden onnistumisen edellytyksistä. Parempi on sanoa, että joidenkin toimien onnistumista ei voida varmuudella tietää, joidenkin ongelmien perimmäistä luonnetta emme edes ymmärrä, joidenkin muutosten aikaan saamiseen puuttuu vielä tietoa ja osaamista. Terveydenhuollon ammattilaiset kertovat avoimesti, mihin tauteihin ei vielä tiedetä parannuskeinoja. Mutta myös puutteellisesti tunnetuissa ja työläästi muutoksiin taipuvissa tilanteissa on tärkeä jatkaa paremman tiedon ja osaamisen hakemista. Tällaista orientaatiota lastensuojelussa näkyy vielä vähän. Seuraan kiinnostuneena, miten lastensuojelun tutkimusyhteisöt ja -yksilöt ottavat vastuuta toiminnan vaikuttavuuden tutkimisesta. Onneksi kiinnostus alkaa nousta, sillä vaikuttavuus-tutkimuksen tarpeen sivuuttaminen on rakenteellista välinpitämättömyyttä!
Yleiskuvani viiden vuoden kehittämistoimien tuloksista on myönteinen: suunta on oikea, mutta muutokset tuskastuttavan hitaita. Kun uudistustyötä tehdään ihmisillä, on otettava huomioon sekä vanhojen tottumusten poisoppiminen että uusien käytäntöjen vähittäinen hyväksyminen ja omaksuminen. Lakiteksti, sovellutusohje tai muutaman päivän koulutus ei riitä. Muutostyön keskeinen ympäristö on työpaikka, joten uudistuksen tukirakenteet on vietävä ”paikan päälle”. Jos ja kun OT-keskukset verkostoineen ottavat vastuuta lastensuojelun sisällön uudistumisesta, asettuvat tietopohjan erilaiset elementit oikeille paikoilleen: juridinen tieto juridisten kysymysten käsittelyyn ja ihmis- ja sosiaalitieteellinen tieto ja työn tuottama kokemustieto työn sisältöjen käsittelyyn. Uskon, että lastensuojelutyö ajan mittaan löytää oman asiantuntemuksensa pohjaksi relevantin tietokokonaisuuden.
Julkisen palvelujärjestelmän uudistamisen ”Akilleen kantapää” on meiltä puuttuva erilaisten kehittämissuunnitelmien ja tutkimustulosten implementoinnin eli systemaattisen käytäntöön viemisen osaaminen. Tästä kysymyksestä on olemassa kansainvälisesti tutkittua tietoa ja kehitettyjä menetelmiä, mutta ainakaan sosiaalihuollossa ei ole meidän oloihimme ja palvelujärjestelmäämme soveltuvaa implementoinnin kehikkoa eikä riittäävää kokemusta.
Jälkiviisautta edustaa havainto, .jonka mukaan 1980-luvun lainsäädäntöuudistusten – sosiaalihuoltolaki, lastensuojelulaki – olisi pitänyt käynnistää perusteellinen paradigmakeskustelu sosiaalihuollon, sosiaalityön ja lastensuojelun ydinkysymyksistä ja relevantista tietopohjasta. Se olisi voinut vaikuttaa myös alan koulutuksiin niin, että nyt näkyvät orientaatioiden erot ja niiden välinen kuilu olisivat tulleet selvemmin esiin ja alan yleisen debatin teemaksi. Se olisi selkeyttänyt eri tieteenalojen paikkaa lastensuojelun tietopohjassa.
Jos sosiaalityön sosiaalityön lehtorin tehtävässä (1982 -84), Helsingin sosiaaliviraston uudistumisprosessissa (1985 - 1991) ja myöhemmin viraston johdossa (1999 – 2006) olisin nähnyt sosiaalipalvelujen – lastensuojelu mukaan lukien – paradigmaongelmat siten kuin näen ne nyt, olisin monin kohdin toiminut toisin. Vaikuttavuusvälineiden kehittämisessä en olisi yrittänyt kaikki palvelut kattavaa ”tiikerinloikkaa”, vaan aloittanut realistisemmin vaikkapa lastensuojelun vaikuttavuusseurannan ja -arvioinnin välineiden työstämisellä. Näitä harmittelun aiheita riittää!”
“Suhtauduin aluksi kriittisesti kysymyksen muotoiluun. Ketä muuta kuin asiakasta työn tulisi palvella? Närkästyksen jälkeen asetuin miettimään, mitkä ovat ne esittämäni uudistumisen osatekijät, jotka tuovat lastensuojelun asiakkaiden – lasten, nuorten, heidän perheidensä tai muiden läheisten – elämään kasvua, kehitystä, elämäntilanteita ja kokemusympäristöjä myönteisesti muuttavia kokemuksia.
Auttamispaikkojen keskittäminen – sote-keskus - ja osuvampi sijaishuollon valinta toteutuneen kartoituksen tuloksena mahdollistaa nykyistä paremmin auttamissuhteiden eheyden ja siten kokemuksen välittävistä ja turvallisista ihmisistä. Ehyemmässä järjestelmässä asiakkaan on helpompi tietää, kuka on hänen auttamisestaan kiinnostunut ja vastuullinen ammattilainen tai ammattilaispari. Toisen asiantuntijan osaamista tarvittaessa lasta tai nuorta ei ”lähetetä” pois, toiseen organisaatioon, vaan kysytään asiakkaalta: ”Sopiiko että otan työparikseni nuorisotyöntekijän, psykologin jne...koska hän on ehkä parempi tässä asiassa ?” Asiakasta ei siirretä tuntemattomaan ympäristöön, vaan suhde samaan auttamisyhteisöön säilyy.
Kun kaikilla lastensuojelun ammattilaisilla on yhteinen käsitys lapsen ja nuoren hyvän kasvun edellytyksistä, se heijastuu ammattilaisten yhteistyötä eheyttävänä ”kittinä” koko lastensuojeluprosessiin. Kun lapsi tai nuori saa auttamisjärjestelmässä kokemuksen turvallisista ja välittävistä aikuisista, hänestä toivottavasti kasvaa myös turvallinen ja välittävä äiti ja isä.
Lisääntyvä kokemusasiantuntijoiden osallistuminen kehittämistyöhön on tuonut hyödyllisiä näkökulmia ja uudenlaista kokemusta tulevaisuuden lastensuojeluun.Vanhempien vertaisryhmät tuovat lastensuojeluun omat voimavaransa, muutostahtonsa ja kritiikkinsä. Vanhempien, viranomaisten ja ammattilaisten yhteistyö voi parhaimmillaan toimia uudistustyön katalysaattorina ja sen tukena.”
“Paremman lastensuojelun juuria jäljitettäessä on palattava 10 vuotta taaksepäin, vuoteen 2012. Peruspalveluministerinä tuolloin toiminut Maria Guzenina-Richardson käynnisti sosiaali- ja terveysministeriössä selvitys- ja kehittämistyön lastensuojelun asiakkaana olleen Vilja-Eerikan traagisen kuoleman johdosta. Toimin STM:n työryhmän puheenjohtajana. Jäsenet edustivat lasten ja perheiden erinomaista asiantuntemusta. Mukana oli myös kokemusasiantuntija. Työryhmä jätti raporttinsa Toimiva lastensuojelu vuonna 2013. Oikeusministeriön onnettomuustutkintalautakunta teki perusteellisen selvityksen lapsen lastensuojeluprosessista ja surulliseen loppuun johtaneista viranomaisten toimista.
Lastensuojelun uudistamisella on ollut laaja ja pitkäkestoinen poliittinen tuki, sillä se on ollut kolmen kokoonpanoltaan erilaisen hallituksen – Kataisen, Sipilän ja Marinin hallitusten – asialistalla. Sipilän hallituksen aikana Toimiva lastensuojelu-ryhmän ehdotusten toteuttamista jatkoi laajapohjainen lapsi- ja perhepalvelujen muutoshjelma (LAPE) Maria-Kaisa Aulan puheenjohdolla. Esillä olivat laajasti muun muassa eri palvelujen yhteistyökysymykset (”Yksi lapsi – yksi tilannekuva”) ja perhekeskus-konseptin käytännön kokeilut. Marinin hallituksen aikana aikaisempien ryhmien ehdotuksia on viety sekä käytäntöön että lainvalmisteluun.
Sote-uudistus puolestaan on pakottanut myös lastensuojelun toteuttajat miettimään tulevaisuuttaan uudistuksen yleisten tavoitteiden viitekehyksessä ja uusissa rakenteissa. Tämä on ravistellut lastensuojelun kenttää pohtimaan oman työn sisältöä ja rakennetta monin tavoin. Pitkäkestoinen poliittinen tuki ja rakenteita muuttava sote-uudistus ovat mahdollistaneet uudistamistyön.
Käytännön suunnasta mahdollistamista ovat vauhdittaneet sekä ongelmat että asenteet. Lastensuojelun henkilöstötilanne on ollut vaikea. Ongelmia on tuottanut erityisesti sosiaalityöntekijöiden suuri vaihtuvuus. Pitkäaikaiseen luottamukseen perustuvassa ihmissuhdetyössä vaihtuvuus on vakava ongelma. Henkilömitoituksessa kuntien väliset erot ovat olleet suuret, mutta sen säätelyssä on lakitasollakin päästy eteenpäin. Sijaishuollon ongelmat ovat toistuvasti nousseet julkisuuteen joko sijaishuollossa tapahtuneiden nuorten väkivaltatekojen vuoksi taikka nuorten kokemien sijaishuollon ongelmien vuoksi.
Uudistaminen on tullut mahdolliseksi myös sen vuoksi, että joissakin kunnissa on kehitetty lastensuojelua määrätietoisesti ja ennakkoluulottomasti. Paikalliset päättäjät ovat mahdollistaneet resurssien lisäämisen, mikä on vaikuttanut myös ammattilaisten pysyvyyteen. Tällaiset esimerkit toimivat osoituksena uusien toimintamallien onnistumisesta käytännössä. Myös sijaishuollossa toiminnan sisältöjen ja sijoitettujen lasten tyytyväisyyden kirjo on suuri. Henkilöstön sitoutuminen oman työn kehittämiseen ja sen vaikutusten arviointiin vaihtelee korkeasta matalaan. Oman työn arvon tunnistaminen ja halu sen kehittämiseen on antanut uudistumiseen tarvittavaa motiivia.
Tärkeä lastensuojelun ”paremman maailman” mahdollistaja on ollut kokemusasiantuntijoiden kasvava rooli lastensuojelun uudistumisessa. Toiminnan asiakaslähtöisyys on muuttunut sanoista teoiksi.
Mahdollistajia ovat myös ne eri tehtävissä toimivat valtion ja kuntien virkamiehet, jotka ovat omine välineineen vieneet uudistusehdotuksia eteenpäin. On myös tutkijoita, jotka ovat pitkäjänteisesti panostaneet nimenomaan lastensuojelun tutkimiseen ja tuottaneet tärkeää tietoa sekä käytännön lastensuojelun ammattilaisille että lainsäädännön uudistustyöhön.”
Esittelyssä Aulikki Kananoja
Aulikki Kananoja on eläkkeellä oleva Helsingin kaupungin sosiaalijohtaja.
Aulikki Kananoja
Ylisosiaalineuvos
Aulikki Kananoja
Ylisosiaalineuvos
Eläkkeellä oleva Helsingin kaupungin sosiaalijohtaja. Koulutus YTM ja Master of Social Service (USA). VTT h.c. Helsingin yliopisto.