Lastensuojelutyön tulevaisuus: Kohti lapsiystävällistä yhteiskuntaa

Pitkän kokemuksen lastensuojelun kehittämisestä omaava ja parhaillaan Keski-Suomen sosiaalialan osaamiskeskuksen johtajana työskentelevä Sointu Möller tekee ajatusmatkan paremman lastensuojelutyön tulevaisuuteen. Hän tiivistää ajatuksensa kolmeen peruspilariin jotka ovat lapsiystävällinen yhteiskunta, muuttunut toimintakulttuuri ja panostaminen työntekijöiden työhyvinvointiin.

Herään vuonna 2028 todellisuuteen, jossa lastensuojelutyö on erilaista kuin vielä viisi vuotta sitten. Jotkin oleelliset asiat ovat muuttuneet. Lapset, nuoret ja heidän perheensä tulevat autetuiksi tavalla, joka kantaa pitkälle tulevaisuuteen. Ihmiset kokevat kuuluvansa johonkin ja olevansa jollekin merkityksellisiä. Ympärillä on enemmän hyvää vointia kuin ahdistusta ja pelkoa. Heräänkö unesta, joka on ollut pelkkää unelmaa vai olisiko tämä oikeasti mahdollista?

Voin katsoa suomalaista lastensuojeluatyötä taaksepäin kolmen vuosikymmenen ajalta. Ja todeta monen nykyhaasteen olleen haasteena jo 1990-luvulla. Mutta se ei auta ketään. Menneeseen ei voi vaikuttaa, vain tulevaa pystyy rakentamaan. Mutta tulevassa kannattaa ottaa opiksi menneestä. Puhumme paljon siitä, kuinka vähän meillä on tutkimuksellista tietoa lastensuojelusta ja sen vaikuttavuudesta. Ja se on pitkälti totta. Mutta silti ajattelen, että meillä on ihan riittävästi tietoa siitä, mitä meidän kannattaisi tehdä toisin. Ja siksi kysymykseni kuuluukin, mikä estää meitä toisin toimimasta? Toisin toimimisessa lastensuojelussa ei ole välttämättä kyse uusista innovaatioista. Kyse on kuitenkin hyvin ihmisläheisistä ja tietyllä tavalla yksinkertaisistakin asioista. Tiivistän oman uskoni lastensuojelutyön parempaan tulevaisuuteen kolmeen peruspilariin, jotka ovat

1. lapsiystävällinen yhteiskunta
2. muuttunut toimintakulttuuri
3. työntekijöiden työhyvinvointiin panostaminen.

Lapsiystävällisessä yhteiskunnassa lapset ovat yhteiskunnan arvoissa, yhteiskunnallisessa päätöksenteossa ja keskustelussa prioriteettina ensimmäisenä. Kaikki elämän muut ikävaiheet rakentuvat sen varaan, mitä ihmisen lapsuus on ollut ja miten häntä on lapsena tuettu ja autettu haastavissakin tilanteissa eteenpäin. Lapset eivät ole vain tulevaisuutta, vaan he elävät meidän keskuudessamme juuri nyt. Se, miten lapsemme voivat tällä hetkellä, vaikuttaa oleellisesti siihen, miten yhteisöt ja yhteiskuntamme heidän ympärillään voivat. Lasten pahoinvointi ja se, etteivät he saa tarvitsemaansa apua, vaikuttaa juuri nyt myös jokaisen meidän hyvin voivankin aikuisen elämään. 

Lapsiystävällisessä yhteiskunnassa lapsivaikutusten arviointi on itsestään selvä osa päätöksentekoa. Kipeitäkin päätöksiä voidaan tehdä, mutta ei niin, että ne kohdistuvat kielteisesti lapsiin. Koska sellaiset päätökset eivät kanna myönteisiä vaikutuksia tulevaisuuteen. Tämä koskee niin yhteiskunnallista päätöksentekoa kuin päätöksiä, joita tehdään lapsikohtaisesti lastensuojelussa. Lasta ei altisteta kokeiluille eikä aiheettomille muutoksille. Lasten kasvuympäristöä ei muokata talousperusteilla sellaiseksi, joka jo tutkimustenkin perusteella tiedetään lasten kasvua ja kehitystä heikentäväksi.

Lapsiystävällisyys arvoissamme näkyy siinä, että on yhteisesti hyväksyttyä ja laaja-alaisesti arvostettua, että kannamme huolta myös lähipiirimme lapsista. Lapset ovat keskeisessä roolissa puheissamme ja teoissamme. Tuemme toinen toisiamme siihen, että jokaisen tehtävä on puuttua lapsen pahoinvointiin tai lapsen kaltoinkohteluun. Siitä eteenpäin ilmoittaminen ei ole moitittavaa eikä se ole vanhempia syyllistävää. Se on velvollisuus, joka jokaisen tulee tehdä. Myös lapset tietävät sen, että kun joku vieras aikuinen puuttuu, hän tekee sen siksi, että aikuiset ovat siitä käytännöstä yhdessä sopineet. 

Muuttuneessa lastensuojelutyön toimintakulttuurissa kohtaaminen ja vuorovaikutus vievät suurimman osan työntekijän työajasta. Kohtaaminen tapahtuu siellä, missä lapsi, nuori ja hänen vanhempansa kokee helpoimmaksi tulla kohdatuksi. Kohtaaminen ei ole vain ajan antamista, se on pysähtymistä, pieniä eleitä, oikeanlaisia sanoja, aitoutta, rehellisyyttä ja avoimuutta. Se on monesti suoraan puhumista vaikeistakin asioista, mutta se tehdään inhimillisesti ja toista kuunnellen. Lastensuojelun työntekijät, myös yliopistossa opiskelevat sosiaalityöntekijät, saavat monialaista vuorovaikutuskoulutusta. Vuorovaikutuksen ammattilaiseksi ei tulla pelkästään ammatinvalinnalla tai luontaisilla ominaisuuksilla. Se on erityinen taito, jonka kehittämiseen tulee panostaa. Sosiaalityö lastensuojelussa koetaan asiantuntijatyöksi. Asiantuntijuus ei synny vain toisilta saadusta arvostuksesta ja palautteesta. Asiantuntijuus on myös itse itsestään löydettävä. Asiantuntija iloitsee jokaisesta mahdollisuudesta reflektoida vaikeita ja monimutkaisia elämän ilmiöitä yhdessä monialaisten asiantuntijoiden kanssa. Sekin vaatii pysähtymistä ja ajan ottamista. Asiantuntija ei suostu aina vain auttamaan kiireessä ja kriisissä. Asiantuntija vaatii myös rakenteilta muutosta, koska vain siten hän voi edesauttaa muutoksia asiakkaiden elämäntilanteissa. 

Työntekijöiden imu- ja pitovoima ei ole enää vain kysymyksinä puheissa, vaan tutkimusten osoittama tieto on johdettu käytännön teoiksi. Työntekijät hakeutuvat lastensuojelutyöhön, koska se koetaan mielekkääksi, merkitykselliseksi ja erityistä osaamista vaativaksi asiantuntijatyöksi. Työssä jaksamista tukee säännöllinen yksilö- ja ryhmätyönohjaus. Työssä esiin tulevista uusista ja monimutkaisista ilmiöistä saa tarvittaessa lisää tietoa. Työntekijällä on tiedossa, keneltä ja mistä verkostoista hän saa tukea osaamisensa vahvistamiseksi. Mikä merkittävintä, työntekijä kokee, että työ vastaa niihin haasteisiin, joita hän työltään odottaa mutta se ei ylitä hänen kykyjään tai voimavarojaan. Työntekijällä on riittävä autonomia työssään ja siten hän voi vaikuttaa siihen, miten, missä ja milloin hän työskentelee. Hänen arviointikykyynsä siitä, miten hän työaikansa käyttää, luotetaan. Jos hän ei ole luottamuksen arvoinen, hän voi luottaa siihen, että asioita otetaan hänen kanssaan avoimesti ja rehellisesti, varhaisessa vaiheessa puheeksi. Ihan niin kuin hänkin tekee asiakkaisensa kanssa. Työntekijän työmotivaatiota vahvistaa myös se, että hän kokee kuuluvansa työyhteisöön, joka tekee työtä suunnitelmallisesti yhdessä asetettujen tavoitteiden saavuttamiseksi. Kaiken lisäksi työntekijä saa tehdystä työstä sellaisen rahallisen korvauksen, joka voimavaraistaa enemmän kuin lisää harmitusta. 

Tällaisen lastensuojelun tulevaisuuteen minä uskon.