Osaamisnäkökulma: Neuropsykiatrisesti erityinen lapsi ja perhe lastensuojelun asiakkaina

Mirva Keinänen on koonnut kuusi tärkeää näkökulmaa työskentelystään lasten ja perheiden kanssa, joilla on neuropsykiatrisia haasteita.

Mirva Keinänen

Kirjoitukseni taustaa

Olen viime aikoina lukenut ja kuullut vanhempien ikäviä kokemuksia perhetyöstä. Kielteiset kokemukset tuntuvat korostuvan erityisesti silloin, kun lapsella on neuropsykiatrista erityisyyttä ja vanhempi kokee, ettei lasta, nuorta tai perhettä ole osattu kohdata ja auttaa. Olen pohtinut tätä asiaa yhdessä monen perheen kanssa ja yrittänyt kuulla sitä, millaisia epäkohtia perheet ovat kokeneet. Nämä kokemukset ja keskustelut saivat minut inspiroitumaan tämän tekstin kirjoittamiseen. Jospa omat kokemukseni voisivat auttaa edes jotakuta, joka pohtii, millä keinoin voisi parhaiten olla avuksi perhetyön kentällä.

Olen kerännyt alle joitakin ajatuksiani. Monet ajatuksistani olen alun perin saanut kouluttajiltani. Ne ovat jalostuneet lasten, nuorten sekä perheiden parissa työskennellessäni ja sekoittuneet omiin ajatuksiini.

1. Se kasvaa mihin zoomaat  

Kun kiinnitän huomiota siihen, mikä lapsessa, nuoressa ja perheessä toimii, kaikki voivat paremmin. Itsestä ja omasta lapsesta on aina tärkeätä kuulla hyviä asioita. Usealla neuropsykiatrisesti erityisellä lapsella ja nuorella on poikkeuksellisen heikko itsetunto, mikä voi johtaa yhä syvemmälle ongelmiin. Lapsi on varmasti jo kuullut sen, mitä pitäisi osata paremmin. Nuori on kyllä tullut hyvin tietoiseksi ympäristönsä odotuksista. Vanhemmat kyllä tietävät, missä ovat epäonnistuneet tai mikä heille on erityisen vaikeata.

Lapsen, nuoren ja perheen itsetunto ja toimintakyky paranevat jo lyhyessä ajassa, kun keskitymme siihen, mikä yksilössä ja perheessä toimii. Yhdessä vietetty aika (perhetyö) on mieluista, ja lapsen ja vanhemman kyky toimia toisin, paranee. Perheessä on aina jotain hyvää, jotain, mikä toimii. Siitä on kaikkien mielestä mukava jutella. Se auttaa perhettä voimaantumaan ja ottamaan vastuuta muutoksesta. Samoin on yksilötasolla. Miten lapset nauttivatkaan, kun jutellaan siitä, missä he ovat hyviä ja mikä heille on tärkeätä. Mitä enemmän näemme hyvää tänään, sitä enemmän koemme sitä myös huomenna. Vahvuuksista jutteleminen on paitsi hauskaa, miellyttävää ja luottamusta synnyttävää, se myös lisää vahvuuksia. Erilaisilla korteilla tai muilla työmenetelmillä löytyy sanoja myös silloin, kun sanat ovat hukassa. Mitä enemmän vahvuuksista juttelemme, sitä enemmän niitä löydämme. Yhdessä oleminen on mukavaa ja tehokasta. Ensimmäisiä asioita perheessä onkin, että perheenjäsenet saavat kotiläksynä kehua toisiaan. Vanhemmat sanoittavat lapsilleen sitä, missä lapset ovat hyviä. Lapsia kehutaan, kannustetaan ja opetellaan yhdessä antamaan myönteistä palautetta. Tässä vaiheessa voin myös ohjeistaa vanhempia jättämään huonon käytöksen huomiotta, aina kun mahdollista, ja keskittymään sen sijaan huomaamaan hyvä. Perheet ovat kertoneet, kodin ilmapiirin muuttuneen nopeasti tämän myötä. Myönteisessä ilmapiirissä on hyvä lähteä rakentamaan uusia käytänteitä.  

2. Se joustaa, kuka parhaiten pystyy 

Usein tämä tarkoittaa sitä, että aikuinen joustaa ja vaikeassa hetkessä työntekijä joustaa. On tilanteita, kuten kaikki tiedämme, missä on vietävä loppuun se mikä on aloitettu. Kuitenkin joustamaton ajattelutapa (esimerkiksi osalla autismikirjolaisista) on niin syvässä, ettei ole syytä viedä asioita siihen pisteeseen vaan tiedostaa tilanne ja ennakoida. Kuka perheessä käskee tai määrää -tyyppiset keskustelut ovat auttamattomasti vanhanaikaisia. Turva ei tule määräämisestä, mutta toki aikuisuudesta ja vastuun ottamisesta. Vastuuta voi ottaa myös joustamisesta. Joustamalla opetamme myös joustamista. Oppimista tapahtuu vain yhteistyössä, ei silloin kun toinen on oppositiossa. Jokainen tekee juuri tämän hetkisen parhaansa. Miten helpottava ja paineista vapauttava ajatus!

Tänään hän pystyi tähän, huomisesta emme tiedä. Kyky joustaa voi lisääntyä luottamuksen kasvaessa ja vaatimusten ollessa oikeassa suhteessa suoritusprofiiliin. Ylimitoitetut vaatimukset vaikuttavat kielteisesti itsetuntoon ja kuten tiedämme, se taas vaikuttaa elämän jokaiseen osa-alueeseen. Aina voi kysyä, mihin pystyt tänään ja kuinka pitkälle olet valmis itseäsi altistamaan. Voi tsempata ja kannustaa, mutta samalla kertoa, ettei ole pakko. Autismikirjolaiset opettelevat usein läpi elämänsä sitä, missä rajat heillä kulkevat. Jossain määrin altistaminen voi olla hyvä ja tarpeellista, mutta liialliset vaatimukset kääntyvät itseään vastaan ja heikentävät suorituskykyä. Kuormittumisesta on tärkeätä puhua. On opittava tunnistamaan oma kuormittuminen sekä asiat, millä kuormittumista voi vähentää. Kun nämä oppii tunnistamaan, voi oppia myös säätelemään kuormitustaan.  

3. Muutoksen vaatimisesta löytämisen iloon 

Muutos syntyy harvoin vaatimalla, painostamalla tai sitkeällä yrittämiselläkään, kun vastassa on neuropsykiatrisesti erityinen lapsi/nuori. Huomattavasti tehokkaampi tapa voi olla esimerkiksi harjoitukset, joissa haaste ulkoistetaan. Kun haaste on ulkoistettu (ihminen ei ole ongelma, ongelma on ongelma) voidaan yhdessä etsiä, miten selättää tuo peikko. Pienenkin lapsen kanssa saadaan kaikki potentiaali yhdessä käyttöön, kun päästään harjoitusten ja mielikuvien avulla pienentämään mörköä. Jokainen pienikin askel on iso askel. Tehdään niitä hippuja näkyväksi ja juhlitaan isosti yhdessä onnistumisia.

Yhdessä voidaan tutkia ja etsiä poikkeuksia, milloin tuo mörkö oli pienempänä ja mihinkä se saattoi liittyä? Voidaan kuvitella tulevaisuutta ja ihmetellä yhdessä, mitä on tapahtunut, kun herää ja tuo mörkö onkin kokonaan poissa. Muutos ei ole nopeaa, vaan usein jopa uhka alkukantaisille luolamiesaivoillemme. Vanhaan palaaminen on turvallisempaa, kuin uuden oppiminen.  Uusi tapa ajatella vaatii sitkeää työtä ja herkkyyttä huomata, kun muutosta on tapahtunut edes hippusen verran. Ensin keräillään hippuja, järkäleitä sitten myöhemmin. On pidettävä yllä toivoa ja uskoa.  

4. Kenen tulee muuttua ja miksi?

Jos kyseessä on aivoissa oleva erityisyys, millainen muutos on silloin edes mahdollista? Usein paras vaihtoehto onkin vaikuttaa ympäristöön;  valoihin, ääniin, sosiaalisiin suhteisiin ja kaikkeen siihen, mikä kuormittaa. Perheet tarvitsevat usein tukea siinä, miten he voisivat huolehtia jaksamisestaan erityistarpeisen lapsen kanssa. Vanhemmat tarvitsevat aikaa ja kuuntelevia korvia. Vanhemmat hyötyvät työskentelystä, missä pääpaino on heidän voimaantumisessaan. Viisas perhetyöntekijä ei turvaudu niin usein neuvoihin, vaan vahvistaa ja voimaannuttaa vanhempaa ottamalla vastaan niitä tunteita, mitä haastava arki vanhemmalle tarjoilee. Usein tärkeää on vain kuulla ja ottaa tosissaan.  

Kuka tarvitsee muutosta? Ympäristö vai lapsi itse? Minkä verran muutosta olisi riittävästi? Kenen tarpeisiin pyrimme vastaamaan? Mihin tällä muutoksella pyritään? Voiko ja kannattaako asiaa pohtia uudesta näkökulmasta? Olisiko moniammatillisuudesta tässä kohti hyötyä?
Uudella tavalla ajatteleminen on oma lempilapseni. Rakastan kysyä perheeltä niitä dialogiin pyrkiviä, avoimia kysymyksiä. Voimme yhdessä kiinnostua heidän tavastaan ajatella. Miten monta kertaa se onkin muuttanut myös minua ja omia ajatuksiani. Aina kun kuulen ”en ollutkaan ajatellut sitä koskaan ennen noin”, tunnen suurta työniloa. Olen työskennellyt lasten ja perheiden parissa vuodesta 1995 alkaen ja vuosi vuodelta olen tullut tietyllä tavalla pienemmäksi. Tiedän vähemmän ja kuuntelen enemmän. Kaikki tarvittava tieto on jo usein yksilöllä itsellään. Miten haluaisit, että autan sinua? Millaista apua te tarvitsette?  

5. Aistit ja niihin liittyvät säätelypulmat 

Tämä on iso ja tärkeä kenttä neuropsykiatrisessa valmennuksessa. Usein asiakkaillani, kuten neuropsykiatrisesti erityisillä yleensä, on pulmia aistien säätelyssä.  Aistit voivat toimia aliherkästi (aistihakuisuus) tai yliherkästi. Nuorta voivat kuormittaa valot, äänet, muut ihmiset, hajut ja maut. Kuormitus on kuin täyttyvä vesilasi, joka jossain kohtaa tulee yli ja sitten läikkyy.  Läikkyminen voi näkyä ulospäin aggressiona, raivostumisena tai yhtä hyvin lamaantumisena. Jos kiinnitämme huomiomme läikkymiseen, unohtuu liian usein se, mikä lasin täytti. Miten helppoa onkaan tarttua käytökseen ja unohtaa, että asiaan vaikutetaan ehkä ihan muutoin, kuin käytöstä suitsimalla. Joskus kannattaa aivan jättää käytös sivuseikaksi ja keskittyä salapoliisina tutkimaan yhdessä nuoren kanssa, mitä päivän aikana oli tapahtunut.

Kokemukseni mukaan yläasteikäinenkään ei välttämättä osaa kertoa kuormituksesta, jos ei siitä osata kysyä. Jos kukaan ei ole koskaan kysynyt, voi olla, että on myös vaikeata kuvailla kuormittumista. Tämä on salapoliisityötä, mitä tehdään aina yhdessä lapsen, nuoren ja lähipiirin kanssa. Kun kuormittavat tekijät on löydetty, lähdetään yhdessä miettimään, mikä voisi kuormitusta vähentää. Aistipulmiin liittyen on saatavilla paljon myös erilaisia apuvälineitä, mitkä voivat auttaa paljon kuormituksen vähenemiseen.  

6. Struktuuri, johdonmukaisuus ja rajat 

Näitä tärkeitä elementtejä ei ole syytä unohtaa. Lapsen on tärkeätä tietää, mitä tapahtuu seuraavaksi. Struktuuri tuo turvaa ja auttaa ennakoimaan asioita. Tämä korostuu erityisesti neuropsykiatrisilla lapsilla ja nuorilla, kenelle muutokset usein kuormittavia ja vaikeita. Koska monet neuropsykiatriset piirteet ja erityisyydet periytyvät, tämä on myös iso haaste. Vanhemmilla ei ehkä ole kykyä oman erityisyytensä vuoksi rakentaa struktuuria ja rajoja juuri lainkaan tai olla johdonmukaisia. Johdonmukaisuus kysyy voimia ja kykyä, ja sen vuoksi niitä on turha vaatia silloin, kun voimia tähän ei ole. Ensin täytyy miettiä, mitä pitäisi tapahtua, että jaksaminen perheessä voisi lisääntyä. ADHD-piirteinen aikuinen ei ehkä jaksa ylläpitää rajoja, vaikka halua siihen olisikin. Jälleen on syytä miettiä, mitä tukea siihen voisi olla saatavilla, mitä tukea perhe juuri nyt tarvitsee. Struktuurin, rajojen ja johdonmukaisuuden puute heijastuu lapsiin vahvasti ja pian koko arki voi olla yhtä kaaosta.

Jätin tämän tärkeän kohdan tarkoituksella viimeiseksi. Vaikka tämä ehkä näkyy ensimmäisenä, tähän ei voi hypätä ensimmäisenä. Ensin tarvitaan paljon myönteistä vuorovaikutusta, luottamuksen rakentamista sekä aikaa ja voimaantumista siihen, että koko perhe kokee meidän olevan samalla puolella. Olemme yhdessä rakentamassa tukea, apua ja ymmärrystä perheeseen sekä heidän arkeensa.