Tieteessä: Pelkistettyä todellisuutta - kiireellinen sijoitus ja asiakasprosessin johtaminen

Anssi Lähde: Kiireellinen sijoitus on eräänlainen hätäjarru, jolla kriisiytynyt tilanne saadaan pysäytettyä. Sitä käytetään yhä enemmän pitkissä asiakkuuksissa, joissa tilanteet ovat kumuloituneet.

Tieteessä-juttusarjassa tutustaan alan tuoreisiin tutkimuksiin ja opinnäytteisiin sekä ihmisiin niiden taustalla. Haluamme nostaa esiin uusinta tietoa ja näkökulmia, jotka liittyvät lasten suojeluun tai lasten ja perheiden turvallisuuteen ja hyvinvointiin. Pyysimme mukaan Anssi Lähteen kertomaan väitöstutkimuksestaan.

Kerro lyhyesti itsestäsi?

Olen Anssi Lähde ja asun Naantalissa, työskentelen Turun ammattikorkeakoulun Terveys ja hyvinvointi -yksikössä lehtorina. Työtehtäviini sisältyy opetusta ja projektitehtäviä sosiaali- ja kasvatusalalla sekä sosiaali- ja terveysalan ylemmässä ammattikorkeakoulututkinnossa. Koulutukseltani olen valtiotieteiden lisensiaatti ja olen laillistettu sosiaalityöntekijä sekä opettaja. Lastensuojeluun liittyviä työtehtäviä minulla on ollut jo viidellä vuosikymmenellä: lastensuojelun sosiaalityöntekijänä, johtavana sosiaalityöntekijänä ja valvontaviranomaisena. Lastensuojelulla on keskeinen asema sosiaalialan opetuksessa ja olen toteuttanut mm. yhden lastensuojelun erikoistumisopintojen kokonaisuuden 2017–18.

Mitä lastensuojelun kentällä toimivien ammattilaisten kannattaa tietää väitöskirjastasi?

Lastensuojelun ammattilaisten on hyvä tietää, että kiireellisten sijoituksen määrässä on ollut merkittävää lisäystä 2000-luvulla, ja nykyisen lain voimassaolon aikana niiden määrä on enemmän kuin kaksinkertaistunut. Kehitykseen vaikuttavat monet asiat: yhteiskunnallinen kehitys ja lastensuojelujärjestelmän tapa reagoida asiakkaiden monimutkaistuviin tarpeisiin. Kiireellinen sijoitus on eräänlainen hätäjarru, jolla kriisiytynyt tilanne saadaan pysäytettyä. Sitä käytetään yhä enemmän pitkissä asiakkuuksissa, joissa tilanteet ovat kumuloituneet. Keskimäärin taustalla on neljä vuotta lastensuojelun asiakkuutta siinä vaiheessa, kun kiireellinen sijoitus tehdään. Kyse on sekä auttamiskeinosta että keinojen rajallisuudesta.

Mikä oli helpointa ja mikä vaikeinta?

Väitöstutkimuksessani on kaksi aineistoa: ammattilaisten haastattelut ja asiakirjat. Haastattelujen tekeminen oli helpoin osuus, koska työntekijät ovat paljon pohtineet työnsä sisältöä ja heillä on kyky analysoida viimeaikaista kehitystä. Vaikeinta oli asiakirjoja tutkimalla muodostaa niistä yhtenäisiä kertomuksia, koska dokumenteilla on monia kirjoittajia, ja asiakkuuksilla on taipumusta välillä katketa. On myös eettisesti kuormittavaa lukea yksinään suurehko määrä kuvauksia kaikkein vaikeimmista asiakastilanteista.

 
Mitkä ovat työsi tärkeimmät johtopäätökset?

Keskeinen johtopäätös on, että kiireelliset sijoitukset ilmiönä edustavat suomalaisen lastensuojelumallin kääntöpuolta. Meillä on palveluorientoitunut malli, jota voi luonnehtia sallivaksi individualismiksi. Asiakkailla on laaja itsemääräämisoikeus, jota tietoisesti vahvistetaan, ja tarpeisiin vastaan käynnistämällä uusia tukimuotoja. Asiakkuudet ovat pitkiä ja monipolvisia ja niillä on taipumusta myös kriisiytyä. Siksi sijoitusten painopiste on teini-ikäisissä; lapset kasvavat asiakkuuden aikana. Toinen johtopäätös on, että lastensuojelun hallintatapa tuottaa kiireellisten sijoitusten yhteydessä hajanaisen johtamisjärjestelmän. Voidaan puhua myös jonkinasteisesta johtamisvajeesta, johon sekoittuu hajautettua päätöksentekoa ja sosiaalityön syviä ammatillisia kysymyksiä. Lastensuojelun kovassa ytimessä kohdataan yhteiskunnallisia ilmiöitä, joilla on viheliäinen luonne. Asiakasprosessit eivät usein ole varsinaisesti johdettavissa, vaan kyse on enemmänkin koordinaatiosta ja ”junailusta”.

 
Miten työsi tuloksia voisi soveltaa käytäntöön, ja miten ne voisivat tehdä lastensuojelusta parempaa? 

Tulosten näkökulmasta voi kysyä, tukeeko työn organisointi ja hallintatapa aidosti asiakaslähtöisyyttä ja ehkäisevää työskentelyotetta. Lastensuojelun asiakkuus käynnistetään nyt varsin myöhään: usein tukitoimet ovat vaihtoehto huostaanotolle. Asiakasmitoitukseen on muuten vaikea päästä. Tähän liittyy perheiden kamppailua suostumisesta asiakkuuteen, monivuotista motivointityötä. Lastensuojelussa on pakkoauttamisen piirteitä, joita tulisi arvioida kriittisesti, kun järjestelmää kehitetään. Avun saaminen perille on näiden piirteiden vuoksi välillä hidasta. Yhtenä vaihtoehtona voisi olla täysin vapaaehtoisten tukitoimien ja tahdonvastaisten keinojen nykyistä selkeämpi erottaminen toisistaan.

Väitöskirja  Turun yliopiston julkaisuarkistossa