Miksi traumatietoisuus on tärkeää lastensuojelussa?

Traumojen äärellä työskentely voi kuormittaa auttajiakin. Tämä artikkeli on traumatietoisuutta koskevan neljän artikkelin sarjamme toinen osa.

Traumakokemukset ovat yleisiä lastensuojelun asiakkaiden keskuudessa. Lastensuojelun työntekijöiden traumaosaaminen ja asiakkaiden traumoihin liittyvien tarpeiden tunnistaminen onkin erityisen tärkeää toipumisen edistämiseksi ja uudelleen traumatisoitumisen välttämiseksi. Traumojen äärellä työskentely voi kuormittaa auttajiakin, ja siksi traumatietoisuus huomioi myös epäsuoran trauman vaikutuksia ammattilaisiin. Traumatietoisuudella voidaan lastensuojelussa tukea työntekijöiden hyvinvointia sekä vaikuttaa palveluiden laatuun.

Lastensuojelun työntekijät ovat päivittäin tekemisissä lasten ja perheiden kanssa, jotka ovat kokeneet traumoja tai kohdanneet kielteisiä kokemuksia. Vaikka lastensuojelun ammattilaiset ovat yleensä hyvin tietoisia tilanteesta, joka on johtanut lastensuojelun kontaktiin, ei työntekijöillä välttämättä ole tietoa perheen historiasta ja mahdollisista traumakokemuksista. Kuitenkin tiedetään, että kaltoinkohtelun ja laiminlyönnin kokemukset, vanhemman mielenterveysongelmat, perheväkivalta ja päihteiden käyttö esiintyvät usein samanaikaisesti. (Bunting ym. 2019, 2.) Yhdysvaltalaisen tutkimustiedon mukaan lastensuojelun asiakkaina olevat lapset ovatkin yleensä kohdanneet traumaattisia tapahtumia paljon enemmän kuin mitä asiakkuuteen johtaneessa tilanteessa tiedetään. Monilla lastensuojelun piirissä olevilla lapsilla on traumakokemuksia, ja ne ovat usein luonteeltaan monimuotoisia, kasaantuvia, toistuvia ja pitkäaikaisia. Sen takia myös riski traumaattisten stressireaktioiden sekä muiden lapsuuden kuormittavien kokemusten kielteisten vaikutuksien kehittymiselle on suuri. Myös lastensuojelun palveluiden piirissä olevilla aikuisilla on havaittu lapsuuden aikaisten kielteisten kokemusten määrän olevan huomattavasti muuta väestöä korkeampi. (Walsh, Conradi & Pauter 2019, 407; Dellor ym. 2021, 2–3, 12.)

Yhdysvalloissa on arvioitu, että vähintään noin 85 % lastensuojelun piirissä olevista nuorista on kokenut traumaattisia asioita. Nämä lapset ovat lähes neljä kertaa todennäköisemmin kohdanneet kasaantuvia lapsuuden kuormittavia ja traumaattisia kokemuksia kuin lapset, jotka eivät ole lastensuojelun piirissä (Lang ym. 2016, 113.) Yhdysvalloissa toteutetun tutkimuksen mukaan sijaishuollossa asuvista lapsista 70% oli kokenut vähintään kahdentyyppisiä traumaattisia kokemuksia, ja 12 % sijaishuollossa asuvista oli kokenut kaikkia viittä eri tutkittua trauman tyyppiä; fyysistä, seksuaalista ja henkistä väkivaltaa, laiminlyöntiä ja perheväkivaltaa. (Greeson et al., 2011; Crawley, Rázuri, Lee & Mercado 2021, 275–276.) Traumojen korkeaan esiintyvyyteen lastensuojelussa Yhdysvalloissa voi liittyä ennaltaehkäisevien palveluiden vähäisyys; lastensuojelun asiakkuuden alkaessa tilanne on usein ehtinyt kehittyä jo hyvin vakavaksi. (Doughty 2021, 525.) Suomessa seurataan lastensuojelun palveluiden tarvetta, mutta tietoa lastensuojelun tarpeeseen johtaneista perheen vaikeuksista tai lasten traumaattisista elämänkokemuksista ei systemaattisesti kerätä ja tilastoida (Lastensuojelu 2022, THL). Tieto lastensuojelun piirissä olevien lasten ja nuorten kokemuksista on usein pirstaleista, ja kaikkiaan heidän kokemuksistaan tiedetään varsin vähän (Laakso, 2019; Ikonen et al., 2020). Sijoitettujen lasten kokemuksia on selvitetty kouluterveyskyselyn yhteydessä, ja sen perusteella tiedetään, että sijaishuollossa olevilla lapsilla laiminlyönnin sekä henkisen, fyysisen ja seksuaalisen väkivallan kokemukset ovat yleisiä (Ikonen et al., 2020). Erityisen tärkeää olisi luoda lastensuojelun piirissä oleville lapsille ja nuorille edellytykset ja mahdollisuus muodostaa luottamuksellinen suhde sosiaalityöntekijäänsä, jotta lapsi tai nuori voisi kaikkine kokemuksineen tulla nähdyksi ja kuulluksi (Laakso, 2019).  

Lastensuojelun työhön liittyy vaikea paradoksi; työn tarkoitus on turvata lapsen oikeus turvalliseen kasvuympäristöön, kehitykseen sekä suojeluun, mutta joskus lastensuojelun työskentely tai toimenpiteet voivat olla lapselle ja perheelle myös kuormittavia, haavoittavia tai jopa traumatisoivia kokemuksia. Lastensuojelun työntekijät voidaan kokea tunkeilijoina, johtuen heidän tehtävästään arvioida lasten turvallisuutta. Lastensuojelun työskentely voidaan kokea oman vanhemmuuden kyseenalaistamisena, ja se voi herättää pelkoja lapsen sijoittamisesta kodin ulkopuolelle. (Atwool 2019, 27.) Lapsen sijoittaminen perheen ulkopuolelle on lapselle kielteinen lapsuudenaikainen kokemus (Afifi, 2020), vaikka se voikin olla viimesijainen välttämätön toimenpide turvata lapsen kasvu ja kehitys.  Kodin ulkopuolelle sijoitettavat lapset ovat lisäksi vaarassa uudelleen traumatisoitua sijoitusprosessiin liittyvän arvioinnin, kotoa pois joutumisen tai sijoituspaikan muutosten myötä. Toistuvat erossaolon ja menetyksen kokemukset voivat myös vaikuttaa lapsen kykyyn selviytyä. Sijoituspaikan muutoksien on todettu yhteydessä lapsen heikompaan kehitykseen (Barto ym. 2018, 150; Bunting ym. 2019, 2; Zhang, Conner, Lim & Lefmann 2021, 2.). Sijoituksen keskeisenä tarkoituksena on usein suojella lasta ja nuorta väkivallalta, mutta suomalaisen tutkimuksen mukaan sijoitetuista yläasteikäisistä nuorista lähes puolet raportoi kokeneensa vanhempiensa tai hänestä huolehtivien aikuisten taholta henkistä väkivaltaa ja fyysisen väkivallan kokemuksia raportoi lähes kolmannes nuorista (Ikonen et al., 2020).

Vaikka lapsi ei enää altistuisi traumatisoivalle tilanteelle ja ulkoinen uhka olisi poissa, lapsen mielessä elävä uhkan tunne ei silti ole välttämättä poistunut (Laajasalo & Peltonen 2021, 24). Vaikka traumaperäinen stressihäiriö on yleinen lastensuojelun asiakkaiden keskuudessa, uusi tutkimustieto antaa viitteitä siitä, että vielä yleisempiä ovat oireet monimuotoisesta traumasta – tunnesäätelyn haasteet, kielteinen käsitys itsestä sekä vaikeudet ihmissuhteissa. Nämä oireet jäävät usein tunnistamatta ja niiden ajatellaan johtuvan muista syistä, kuten mielenterveys- tai käytösongelmista. (Bosk, Williams-Butler, Ruisard & MacKenzie 2020, 2.) Toipumisen edistämiseksi traumaan liittyvien tarpeiden tunnistaminen olisi kuitenkin keskeistä (Dunkerly ym. 2021, 1083).

Traumatietoinen lähestymistapa ja tieto toipumisen väylistä tukee vaikuttavien palveluiden rakentamista lapselle ja perheelle. Traumakokemusten yleisyyden ja traumojen laaja-alaisten vaikutusten vuoksi lastensuojelun palvelujärjestelmän muutos traumatietoiseksi on arvioitu erityisen tärkeäksi.  (Middleton ym. 2019, 236). Ilman traumatietoista lähestymistapaa, voidaan lapsen kokemukset ohittaa tai hänen käyttäytymisensä ja haasteensa ymmärtää väärin, mikä voi olla lasta haavoittavaa ja haitallista yhteistyösuhteelle. Puutteelliset tiedot traumoista sekä niiden yleisyydestä ja vaikutuksista voivat myös vaikuttaa työntekijän ymmärrykseen lapsen oireista - erityisesti häiriökäyttäytymiseen liittyvien ongelmien osalta - sekä työntekijän arvioon tarvittavista palveluista. Työntekijät eivät välttämättä osaa yhdistää mahdollisia aiempia traumoja asiakkaan tämän hetken käyttäytymisen tai tunne-elämän vaikeuksiin. Väärät tulkinnat lapsen oireista voivat johtaa laiminlyönteihin tai tehottomien palveluiden tarjoamiseen. Siksi lastensuojelun henkilökunnan kouluttaminen traumoista, niiden vaikutuksista lasten ja nuorten emootioihin ja käyttäytymiseen sekä käytännön strategioista näiden vaikutusten lieventämiseksi nähdään välttämättömänä. (Bunting ym. 2019, 2; Walsh ym. 2019, 408; Zhang ym. 2021, 2.) 

Traumatietoinen lähestymistapa voi auttaa kohdistamaan palvelut lapsen tai perheen vaikeuksien juurisyihin. Hoitamalla lapsen ongelmallisen käyttäytymisen taustalla mahdollisesti piilevää traumaa sen sijaan, että hoidettaisiin ongelmallista käytöstä, lapsia voidaan tukea osuvammin ja tarvelähtöisemmin ja siten ehkä välttää lapsen sijoittaminen kodin ulkopuolelle (Rizzo ym. 2020, 135). Yhdysvalloissa traumojen seulontaa lastensuojelussa pidetään tärkeänä kaltoinkohdeltujen lasten traumaan liittyvien tarpeiden tunnistamisessa. Lastensuojelun roolia lapsuuden kuormittavien kokemusten seulonnassa pidetään perusteltuna myös siksi, että seulonnan ajatellaan olevan välttämätön osa kuuluvan osaksi pakollista lapsen tilanteen kartoittamista. Lisäksi lastensuojelulla on usein laajasti pääsy lapsen tietoihin, mikä voi olla keskeistä lapsen traumaattisen stressin tunnistamisessa. Lastensuojelussa toteutettavan traumojen seulonnan ja niiden vaikutusten arvioinnin tausta-ajatuksena on se, että tunnistamalla lasten ja perheiden traumakokemukset ja niihin liittyvät tarpeet voidaan edistää lapsen toipumista traumasta ja kaltoinkohtelusta. (Whitt-Woosley, Sprang & Royse 2018, 297, 305.) Koska lapsuusiän kielteiset kokemukset voivat lisätä heikomman terveydentilan ja sosioekonomisen aseman riskiä aikuisuudessa, voivat varhaiset interventiot kaltoinkohtelevien tai epävakaiden vanhempien tukemiseksi olla tärkeä keino ehkäistä tulevaisuuden sosioekonomista ja terveydellistä epätasa-arvoa (Monnatt & Chandler 2015,748). 

Traumatietoisen lähestymistavan mukaisesti rakennetut palvelut voivat tukea lapsen hyvinvointia ja lapsen vähentää psyykkisiä oireita. Laajassa, 15 eri tutkimusta sisältäneessä meta-analyysissä, havaittiin lastensuojelun traumatietoisella tuella olevan kohtalainen myönteinen vaikutus lasten kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin. Traumatietoisen lastensuojelun palvelut olivat vaikuttavia lapsen traumaperäisten oireiden ja käytösoireiden vähentämisessä, ja lisäksi traumatietoisilla palveluilla voitiin parantaa lapsen psykologista hyvinvointia (Zhang ym. 2021, 1.) Tämä on mielenkiintoista, sillä kirjallisuudessa on aiemmin tuotu esille ajatusta, että kompleksisen trauman oireet olisivat yleisiä lastensuojelun asiakkaiden keskuudessa, mutta jäisivät usein tunnistamatta tai niiden arvioitaisiin johtuvan muista syistä, kuten mielenterveys- tai käytösongelmista (Bosk ym. 2020, 2). Tutkimustiedon valossa traumatietoinen lastensuojelun tuki voisi edistää myös tunnistamatta jääneestä traumasta toipumista ja siten lievittää käyttäytymiseen liittyviä ongelmia. 

Joskus työ voi haavoittaa - traumatietoisuus huomioi traumat, traumojen vaikutukset ja toipumisen väylät myös ammattilaisten ja organisaation näkökulmista. Kuten muutkin auttamistyön ammattilaiset, sosiaalialan työntekijät ovat jatkuvasti tekemisissä asiakkaidensa kertomien traumaattisten kokemusten ja vaikeiden elämäntilanteiden kanssa. Lastensuojelun sosiaalityöntekijän vastuulla on selvittää lapsen tilannetta sekä mahdollisia laiminlyönnin ja kaltoinkohtelun kokemuksia tai muita lapsen kohtaamia haavoittavia tai kuormittavia olosuhteita ja tilanteita. Sosiaalityöntekijät kantavat vastuun vaikeista arvioinneista ja ratkaisuista, kuten lapsen siirtymisestä sijaishuoltoon. Lastensuojelun sosiaalityöntekijät osallistuvat myös lapsiin kohdistuvien rikosten selvittelyyn. Sosiaalialalla työskentelevät ammattilaiset altistuvat työssään asiakkaidensa kokemalle, traumaattisia asioita sisältävälle todellisuudelle, ja voivat työssään kohdata traumatisoivia tapahtumia ja tilanteita, kuten esimerkiksi äkillisiä ja odottamattomia kuolemantapauksia tai muita tragedioita (Walsh ym. 2019, 408; Méndez-Fernández ym. 2022, 1090.) Työntekijän osoittama empatia tämän kuunnellessa kuvauksia asiakkaan traumaattisista kokemuksista ja validoidessa asiakkaan kärsimystä, tekee ammattilaisen haavoittuvaksi. Suojaavien tekijöiden – kuten organisaation ja työyhteisön tuen puuttuessa – auttamistyötä tekevän jatkuva altistuminen asiakkaiden traumaattisille kokemuksille voi altistaa työntekijän työuupumukselle ja epäsuoralle/sekundaariselle traumatisoitumiselle (engl. indirect/secondary trauma)( Méndez-Fernández ym. 2022). 

Työn haavoittavuuden ja ammattilaisen epäsuoran traumatisoitumisen kuvaamiseen käytetään kolmea käsitettä: sijaistraumatisoituminen (engl. vicarious trauma), sekundaarinen traumaattinen stressi (engl. secondary traumatic stress) ja myötätuntouupumus (engl. compassion fatigue).  (Ireland & Huxley 2018, 141; Knight 2019, 81; Quitangon 2019, 18; Rienks 2020, 1–2.) Sijaistraumatisoitumisella tarkoitetaan ammattilaisen minäkuvassa, suhtautumisessa toisiin ihmisiin ja maailmankuvassa tapahtuvia negatiivisia muutoksia, jotka johtuvat toistuvasta empaattisesta liittymisestä asiakkaan traumaan liittyviin ajatuksiin, muistoihin ja tunteisiin. Sekundäärin traumaattisen stressin oireet ovat samankaltaiset kuin posttraumaattisen stressihäiriön oireet: sitkeitä, tunkeilevia ajatuksia ja mielikuvia asiakkaista ja heidän traumaattisista kokemuksistaan, liiallista valppautta, asiakkaan trauman uudelleen elämistä muistikuvien ja unien kautta ja jatkuvaa hermostuneisuutta tai vireystilan säätelyn ongelmia. Nämä kaksi epäsuoran trauman muotoa peilaavat asiakkaan kokemuksia. Ammattilaisessa tapahtuvat kognitiiviset muutokset rinnastuvat asiakkaassa tapahtuviin muutoksiin; työntekijä tuntee epäsuorasti asiakkaan haavoittuvuutta, voimattomuutta ja avuttomuutta. Myötätuntouupumus on etenevä ja kasaantuva tilanne, jossa pitkään jatkuva ja intensiivinen yhteys asiakkaisiin, itsensä likoon laittaminen kohtaamisissa, ja altistuminen työssä monimuotoiselle stressille ylittää ammattilaisen voimavarat ja ehdyttää kykyä myötätuntoon. ​Myötätuntouupumus on siis tilanne, jossa myötätuntoon tarvittavat voimavarat on kulutettu loppuun, mikä johtaa eteneviin kielteisiin muutoksiin ammattisen fyysisissä, sosiaalisissa, emotionaalisissa, kognitiivisissa ja henkisyyteen liittyvissä voimavaroissa.​ (Ireland & Huxley 2018, 141–142; Knight 2019, 81; Quitangon 2019, 18.) Työntekijän sijaistraumatisoituminen vaikuttaa työntekijän itsensä lisäksi myös työyhteisöön sekä lapsiin ja perheisiin, joiden kanssa työskennellään. Vaikutukset asiakkaiden saamassa palvelussa voivat näkyä muun muassa etäännyttämisenä, asiakkaan ja heidän perheidensä huonompana kohteluna, heikompana empatiana ja depersonalisaationa. Organisaation tasolla vaikutukset näkyvät muun muassa työntekijän toistuvina sairaspoissaoloina, sitoutumattomuutena ja lopettamisaikeina. (Rienks 2020, 2; Méndez-Fernandéz ym. 2022, 1091.) Lastensuojelun työntekijöiden keskuudessa työuupumuksen ja alalta poistumisen osuudet ovat kohtalaisen korkeita. Taustalla voivat vaikuttaa jatkuva altistuminen lasten ja perheiden kärsimykselle ja kivulle, iso työmäärä, kehno johtaminen ja työilmapiiri sekä kuormittavat hallinnolliset rakenteet. (Pharris, Munoz & Hellman 2022, 1.)

Traumatietoinen lähestymistapa ja työyhteisö voi tukea lastensuojelun ammattilaisia heidän vaativassa työssään. Keskeistä on ymmärtää, että organisaation toiminnan, valintojen, ilmapiirin, kulttuurin ja johtamisen kautta voidaan vaikuttaa ammattilaisten sekundaarisen traumaattisen stressin määrään, vähentää riskiä ammattilaisten sijaistraumatisoitumiseen ja myötätuntouupumukseen. Tekijöitä, joihin vaikuttamalla ammattilaisten sijaistraumatisoitumista ja myötätuntouupumista voitaneen vähentää ja estää, on tunnistettu. Erityisesti suuri työmäärä sekä altistuminen huomattavan suurelle asiakkaiden traumakokemusten taakalle ovat riskitekijöitä sijaistraumatisoitumiselle. Epäsuora traumatisoituminen on yleisempää vähemmän koulutettujen, vasta alalle tulleiden ja vähiten tai eniten traumojen äärellä työskennelleiden parissa – ja he voivatkin tarvita vahvempaa tukea kohdatessaan traumoja kokeneita asiakkaita. On myös jonkin verran näyttöä siitä, että ne työntekijät, jotka ovat itse lapsuudessaan kokeneet traumoja, ovat alttiimpia epäsuoralle traumatisoitumiselle. Ihmissuhdetyötä tekevillä on todettu keskimäärin enemmän lapsuuden kuormittavia kokemuksia ja traumakokemuksia kuin muilla aloilla työskentelevillä (Bowie 2020, 167). Ammattilaisten traumatausta voi näkyä hylkäämisherkkyytenä ja heikentää ammattilaisen kykyä noudattaa traumainformoidun lähestymistavan periaatteita, mikä edelleen vähentää työhön sitoutumista. Organisaation tasolla olisi tärkeää tunnistaa ammattilaisen mahdollisen traumataustan vaikutukset sekä tukea ammattilaisia esimerkiksi reflektiivisen työnohjauksen keinoin - näin voitaneen parantaa sekä palveluita että ammattilaisten kokemusta työstään – ja vähentää työvoiman vaihtuvuutta ja uupumusriskiä (Bosk ym. 2020, 4.) Organisaation ilmapiiri ja tuki voivat olla epäsuoraa traumaa vahvistavaa tai lievittävää. Se, että työpaikalla validoidaan ja normalisoidaan työntekijöiden reaktioita lieventää riskiä epäsuoraan traumaan. Samoin ilmapiiri, jossa työntekijöitä kannustetaan pitämään itsestään huolta ja henkilökunnalle viestitään epäsuoran trauman lievittämisen oleva yhtä lailla organisaation kuin yksilönkin vastuulla, lieventää riskiä. Myös työntekijän panostus selviytymisstrategioihin nähdään suojaavana tekijänä sijaistraumatisoitumiselle. Sijaistraumatisoitumisen on havaittu olevan vähemmän vakavaa niillä työntekijöillä, joilla muut riskitekijät, kuten liialliset kirjalliset työt, autoritäärinen johtaminen, työn ja perhe-elämän yhdistämisen vaikeudet sekä työroolin epäselvyydet ja ristiriidat on minimoitu (Knight 2019, 81; Rienks 2020, 2,5; Méndez-Fernandéz ym. 2022, 1091, 1104.) Ammattilaisten myötätuntoisuus traumatisoituneita asiakkaita kohtaan voi uuvuttaa työntekijän, mutta uupumusriskiin on kuitenkin mahdollista vaikuttaa. Muodostamalla positiivisia ajatusmalleja työstään ja asiakkaistaan sekä huomaamalla iloa ja tyydytystä siitä, että voi auttaa toisia, voi lisätä työntekijän resilienssiä ja voimavaroja. 

Kaikki trauman seuraukset eivät ole kielteisiä – ammattilaisen kohdalla traumojen äärellä työskentely voi johtaa myös syvälliseen kasvuun ja elämän arvostuksen vahvistumiseen. Traumojen äärellä työskentelyllä tiedetään olevan myös positiivisia vaikutuksia työntekijään: kasvanut arvostus oman elämän myönteisiä asioita kohtaan, henkilökohtaisten tavoitteiden ja prioriteettien uusiksi miettiminen, lisääntynyt ammatillisen pätevyyden tunne, kekseliäisyys sekä vahvistunut kyky tuntea myötätuntoa ja empatiaa. (Knight 2019, 81; Michalchuk & Martin 2019, 146, 153.) Auttamistyötä eri konteksteissa tekevillä on havaittu myötätuntotyydytystä (engl. compassion satisfaction), sijaisresilienssiä (engl. vicarious resiliency) ja sijaisposttraumaattista kasvua (engl. vicarious posttraumatic growth). Myötätuntotyydytykseen liittyy täyttymyksen tunne, kun pääsee todistamaan asiakkaan kasvua uhrista selviytyjäksi sekä lisääntyneet henkilökohtaiset tunteet saavutuksesta, itsevarmuudesta ja humaanista hyväntahtoisuudesta. Sijaisresilienssiin liittyy auttajan positiivinen kasvu ja kehitys, joka juontaa asiakkaan resilienssin havaitsemisesta auttamisprosessin aikana. (Knight 2019, 81.) Sijaisposttraumaattista kasvua voi ilmetä, kun auttaja havainnoi asiakkaassa tapahtuvaa kasvua traumojen jälkeen (Michalchuk & Martin 2019, 146–147).  Traumojen äärellä työtään tekevien on yhtä tärkeää tiedostaa traumojen mahdolliset kielteiset vaikutukset työntekijässä, kuin myös pitää mielessä niiden myönteiset vaikutukset (Michalchuk & Martin 2019, 153).

Lastensuojelulla on merkittävä rooli lasten ja perheiden traumoihin liittyvien tarpeiden tunnistamisessa sekä palveluiden piiriin ohjaamisessa. Hyödyntämällä traumatietoisuuden elementtejä asiakastyössä sekä edistämällä koko organisaation traumatietoisia toiminta- ja ajattelutapoja, voidaan vähentää traumojen kielteisiä vaikutuksia sekä edistää toipumista ja resilienssiä niin lastensuojelun asiakkaissa kuin työntekijöissäkin.

Lue myös:

Tietoisuus traumoista ja niiden vaikutuksista

Traumatietoinen kohtaaminen lastensuojelussa

Traumatietoinen organisaatio ja johtaminen lastensuojelutyössä

Mikä lastensuojelussa on vaikuttavaa?

Tämä on osa kymmenen artikkelin sarjasta lastensuojelun vaikuttavuustekijöistä.

• Tue varhaisessa vaiheessa
• Tue moniammatillisesti
• Tue vanhemmuutta
• Tue vanhempien mielenterveyttä
• Toteuta interventiot kotikäynnein
• Vahvista lapsen ja perheen sosiaalista tukea
• Rakenna lapsen resilienssiä
• Edistä lapsiperheiden sosioekonomista tilannetta
• Edistä sitoutumista interventioihin
• Hyödynnä traumainformoitua lähestymistapaa 

Viitteet:

Afifi, Tracey.  Considerations for expanding the definitions of ACEs. Kirjassa Adverse Childhood Experiences. Using Evidence to Advance Research, Practice, Policy, and Prevention. Elsevier. 2020.

Atwool, N. 2019. Challenges of operationalizing trauma-informed practice in child protection services in New Zealand. Child & Family Social Work. Vol. 24, 25-32.

Barto, B., Dym Bartlett, J., Von Ende, A., Bodian, R., Noroña, C. R., Griffin, J., Goldman Fraser, J., Kinniburgh, K., Spinazzola, J., Montagna, C. & Todd, M. 2018. The impact of a statewide trauma-informed child welfare initiative on children’s permanency and maltreatment outcomes. Child Abuse & Neglect. Vol. 81, 149-160.

Bosk, E., Williams-Butler, A., Ruisard, D. & MacKenzie, M. 2020. Frontline Staff Characteristics and Capacity for Trauma-Informed Care: Implications for the Child Welfare Workforce. Child Abuse & Neglect. Vol. 110, 1-12.

Bunting, L., Montgomery, L., Mooney, S., MacDonald, M., Coulter, S., Hayes, D. & Davidson, G. 2019. Trauma Informed Child Welfare Systems - A Rapid Evidence Review. International Journal of Environmental Research and Public Health. Vol. 16 (13), 2365.

Crawley, R., Rázuri, E. B., Lee, C. & Mercado, S. 2021. Lessons from the field: implementing a Trust-Based Relational Intervention (TBRI) pilot program in a child welfare system. Journal of Public Child Welfare. Vol. 15, No. 3, 275-298.

Dellor, E., Yoon, S., Bunger, A., Himmeger, M. & Freishtler, B. 2021. Benchmarking Trauma in Child Welfare: A Brief Report. Journal of Interpersonal Violence. Vol. 37 (19-20), 1-21.

Doughty, J. 2021. Kay Biesel, Judth Masson, Nigel Parton and Tarja Poso (eds.) Errors and Mistakes in Child Protection: International Discourses, Approaches and Strategies. The International journal of children’s rights. Vol. 2021 (2), 521-526.

Dunkerley, S., Akin, B., Brook, J. & Bruns, K. 2021. Child Welfare Caseworker and Trainer Perspectives on Initial Implementation of a Trauma-Informed Practice Approach. Journal of Child and Family Studies. Vol. 30 (4), 1082-1096.

Greeson JK, Briggs EC, Kisiel CL, Layne CM, Ake GS 3rd, Ko SJ, Gerrity ET, Steinberg AM, Howard ML, Pynoos RS, Fairbank JA. Complex trauma and mental health in children and adolescents placed in foster care: findings from the National Child Traumatic Stress Network. Child Welfare. 2011;90(6):91-108. PMID: 22533044.

Riikka Ikonen, Pia Eriksson, Tarja Heino. Sijoitettujen lasten ja nuorten hyvinvointi ja palvelukokemukset. Kouluterveyskyselyn tuloksia. THL. Työpaperi 35/2020. https://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/140595/URN_ISBN_978-952-343-570-4.pdf?sequence=1&isAllowed=y. Viitattu 28.9.2023.

Ireland, C. & Huxley, S. 2018. Psychological trauma in professionals working with traumatized children. Journal of Forensic Practice. Vol. 20, No. 3, 141–151.

Knight, C. 2019. Trauma Informed Practice and Care: Implications for Field Instruction. Clinical Social Work Journal. Vol. 47, 79–89.

Laakso, Riitta. ”Ne näki musta” - Huostassa olevien lasten hyvinvointi ja sijaishuoltoon liittyvät kokemukset. THL. Raportti 1/2019. https://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/137484/URN_ISBN_978-952-343-267-3.pdf?sequence=1&isAllowed=y. Viitattu 28.9.2023.

Lang, J., Campbell, K., Shanley, P., Crusto, C. & Connell, C. 2016. Building Capacity for Trauma-Informed Care in the Child Welfare System: Initial Results of a Statewide Implementation. Child Maltreatment. Vol. 21(2), 113–124.

Laajasalo, T. & Peltonen, K. 2021. Lapseen kohdistuva lähisuhdeväkivalta – keskiössä lasten traumaperäisten oireiden ehkäisy ja hoito. Kasvun tuki. (1), 21–27.

Lastensuojelu 2022. Tilastoraportti 24/2023. 16.5.2023. https://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/146573/Lastensuojelu_2022.pdf?sequence=1&isAllowed=y Viitattu 28.9.2023.

Méndez-Fernández, A., Aguiar-Fernández, F., Lombardero-Posada, X., Murcia-Álvarez, E. & González-Fernández, A. 2022. Vicariously Resilient or Traumatised Social Workers: Exploring Some Risk and Protective Factors. British Journal of Social Work. Vol. 52, 1089-1109.

Michalchuk, S. & Martin, S. 2019. Vicarious Resilience and Growth in Psychologists Who Work With Trauma Survivors: An Interpretive Phenomenological Analysis. American Psychological Association. Vol. 50, No.3, 145-154.

Middleton, J., Bloom, S., Strolin-Goltzman, J. & Caringi, J. 2019. Trauma-informed care and the public child welfare system: the challenges of shifting paradigms: introduction to the special issue on trauma-informed care. Journal of Public Child Welfare. Vol. 13. No. 3., 235-244.

Monnatt, S. & Chandler, R. F. 2015. Long-Term Physical Health Consequences of Adverse Childhood Experiences. Official Journal of the Midwest Sociological Society. Vol. 56 (4), 723-752.

Rizzo, C., Seng, S., Winokur, M., Weaver, C. & Paul, T. 2020. Implementing Trauma Screening and Trauma Assessment in Child Welfare: The Journey of Seven Colorado Counties. Child Welfare. Vol. 98, Iss. 4, 121-144.

Walsh, R. C., Conradi, L. & Pauter, S. 2019. Trauma-Informed Child Welfare: From Training to Practice and Policy Change. Journal of Aggression, Maltreatment & Trauma. Vol. 28, No. 4, 407–424.

Whitt-Woosley, A., Sprang, G. & Royse, D. 2018. Identifying the trauma recovery needs of maltreated children: An examination of child welfare workers’ effectiveness in screening for traumatic stress. Child Abuse & Neglect. Vol. 81, 296-307.

Zhang, S., Conner, A., Lim, Y. & Lefmann, T. 2021. Trauma-informed care for children involved in the child welfare system: A meta-analysis. Child Abuse & Neglect. 122, 105296, 1–14.