Traumatietoinen organisaatio ja johtaminen lastensuojelutyössä

Traumatietoisen kohtaamisten lisäksi lastensuojelun muutos traumatietoiseksi vaatii koko organisaation sitoutumista ja halua kehittää toimintatapoja sekä vaalia yhteistyötä yli sektorirajojen.

Lastensuojelun laadun kannalta työntekijöiden hyvinvointi ja pysyvyys ovat merkittäviä tekijöitä (Bosk ym. 2020, 2-3). Lastensuojelun työntekijöillä on riski uupua alaa leimaavien resurssien riittämättömyyden, suurien asiakasmäärien ja työntekijöiden vaihtuvuuden johdosta (Mäntäri-van der Kuip 2022, 21-22). Traumatietoisen lähestymistavan periaatteita hyödyntämällä lastensuojelutyöhön liittyvän epäsuoran trauman vaikutuksia ammattilaisiin voidaan lieventää ja edistää työntekijöiden resilienssiä. Traumatietoinen lähestymistapa voi myös parantaa lastensuojelun palveluiden ja johtamisen laatua sekä auttaa kohdentamaan työskentelyä asiakkaan hyvinvoinnin kannalta keskeisiin asioihin (Bartlett ym. 2018, 110; Barto ym. 2018, 150–151, 157; Rizzo ym. 2020, 138; Cerulli ym.2021, 384).

Traumatietoinen organisaatio 

Yhdysvaltain johtava päihde- ja mielenterveyspalveluita ohjaava hallinnollisen elin SAMSHA (The Substance Abuse and Mental Health Services Administration) on määritellyt, että traumatietoinen ohjelma, organisaatio tai systeemi tiedostaa trauman laaja-alaiset vaikutukset ja ymmärtää potentiaaliset polut toipumiselle. Se tunnistaa traumaan liittyvät merkit ja oireet asiakkaissa, perheissä, henkilökunnassa ja muissa systeemin kanssa tekemisissä olevissa henkilöissä, toimii integroimalla tietoa traumoista käytänteisiin, toimintatapoihin ja -malleihin sekä pyrkii aktiivisesti välttämään sitä, että trauman kohdanneet traumatisoituvat uudelleen. (Walsh, Conradi & Pauter 2019, 408.) Traumatietoisten organisaatioiden kaikki palvelut toteutetaan traumat huomioiden (Unick ym. 2019, 135).

Yhdysvaltain kongressi perusti vuonna 2000 palvelujärjestelmäverkoston ja yhteistyöelimen, jonka tavoitteeksi määriteltiin traumakokemuksia kohdanneiden lasten, heidän perheidensä sekä traumatisoituneiden yhteisöjen hoidon parantaminen ja hoitoon pääsyn turvaaminen. Tämä organisaatio, The National Child Traumatic Stress Center (NCTSN), kehitti Child Welfare Trauma Training Toolkit -nimisen opinto-ohjelman tukeakseen lastensuojelun ammattilaisten kouluttamista traumoista, traumojen vaikutuksista sekä suositeltavista käytännöistä traumoja kohdanneiden lasten kanssa työskentelyssä (Walsh ym. 2019, 409, 411). Child Welfare Trauma Training Toolkit -ohjelman kolmannessa painoksessa traumatietoinen lastensuojelun organisaatio määritellään sellaiseksi, joka:

1. Jatkuvasti kehittää työntekijöidensä tietoja ja taitoja koskien traumoja ja niiden vaikutuksia
2. Huomioi työntekijöidensä primäärin ja sekundäärin traumaattisen stressin
3. Tekee yhteistyötä lasten, nuorten ja perheiden kanssa
4. Tekee yhteistyötä muiden lasten ja perheiden kanssa työskentelevien toimijoiden kanssa
5. Maksimoi lasten, nuorten ja perheiden fyysisen ja psyykkisen turvallisuuden
6. Seuloo lasten ja perheiden traumoihin liittyviä tarpeita rutiininomaisesti
7. Tarjoaa sekä ohjaa lapsia ja nuoria hyvinvointia, toipumista ja resilienssiä edistävien palveluiden piiriin
8. Ymmärtää vanhemman tai huoltajan traumaa sekä tarjoaa tai ohjaa perheen hyvinvointia, toipumista ja resilienssiä edistävien palveluiden piiriin
    

(Overview of the Child Welfare Trauma Training Toolkit 2020, 11.)

Traumatietoinen lastensuojelu vaatii ammattilaisten kouluttamista traumoista ja niiden vaikutuksista erityisesti lasten ja nuorten kehitykseen ja käyttäytymiseen. Erityisen tärkeää on lastensuojelun työntekijöiden tietämys traumojen vaikutuksista pienten lasten aivoille, mutta myös kiintymyssuhdeteoria on keskeistä traumatietoisen hoidon teoreettiselle viitekehykselle. (Barto 2018, 151; Atwool 2019, 29; Crawley ym. 2021, 277.) Lastensuojelussa keskeistä on myös tieto lapsen aivojen kehityksestä sekä muovautuvuudesta erityisesti lapsen kasvuympäristössään kokeman kuormituksen ja toisaalta myönteisten kokemusten seurauksena. Työntekijöiden tulisi myös oppia tunnistamaan lasta suojaavia ja auttavia tekijöitä ja prosesseja, jotka voivat synnyttää resilienssiä. Pelkästään asiakkaan kielteiset kokemukset eivät saisi yksin määrittää työntekijän näkemystä asiakkaasta tai tämän elämäntilanteesta; lapset tai aikuiset eivät suinkaan ole yhtä kuin se pahin asia, joka heille on tapahtunut. Traumatietoisuuteen liittyy voimavaroihin ja vahvuuksiin pohjaava näkökulma, jonka avulla voimme auttaa lapsia saavuttamaan heidän koko potentiaalinsa. Yksi keskeinen tekijä onnistuneissa interventioissa on huomion kiinnittäminen siihen, mikä perheissä jo toimii ja toimivien asioiden vahvistaminen ja laajentaminen. (Atwool 2019, 29; Galinsky 2020, 47–49; Bargeman, Smith & Wekerle. 2021, 7.)

Keskeinen osa traumatietoista lastensuojelua on traumoihin liittyvien tarpeiden tunnistaminen, jota pääasiassa toteutetaan erilaisin seulontatyökaluin (Lang ym. 2017, 406; Whitt-Woosley ym. 2018, 297, 305). Yhdysvalloissa lastensuojelussa käytettäviä traumaseuloja on lukuisia, kuten The Trauma Symptom Checklist for Children -Alternate Form (TSCC-A), The Trauma Symptom Checklist for Young Children (TSCYC) ja The Child Welfare Trauma Referral Tool (CWTRT) (Whitt-Woosley 2018, 298–299). On arvioitu, että lastensuojelun työntekijöillä tulisi olla riittävät tiedot traumojen seulonnasta, ymmärrys seulonnan toteuttamisesta trauma- ja kulttuurisensitiivisesti ja ajallisesti tärkeissä kohdissa (Barto 2018, 151). Lapsen tilanteen arviointi nähdään Suomessakin yhtenä keskeisimpänä lastensuojeluntyön tehtävistä. Nykyisellään suomalaisessa lastensuojelun arvioinnissa kiinnitetään kuitenkin pääasiassa huomiota lapsen nykytilanteeseen ja siihen vaikuttaviin sosiaalisiin tekijöihin. Lapsen kehityshistoriaa tai vanhempien sekä perheen yhteistä historiaa käsitellään vain harvoin. (Jaakola 2022, 87–88.) Traumatietoinen lähestymistapa puolestaan ohjaa työntekijöitä kiinnittämään huomiota siihen, mitä lapselle ja perheelle on tapahtunut aikaisemmin sekä siihen, miten lapsen ja perheen kokemat asiat vaikuttavat heidän nykyhetkessään (Knight 2018, 79; Atwool 2019, 26; Levenson 2020, 288; Steinkopf ym. 2020, 2). 

Jotta traumakokemuksia kohdanneiden lasten tarpeisiin voidaan vastata yksilön, organisaation ja yhteisön tasoilla traumatietoisesti, tarvitaan yhteistyötä lastensuojelun, mielenterveyspalveluiden ja muiden lapsen elämässä vaikuttavien organisaatioiden kesken. Traumakokemusten haitallisista vaikutuksista kärsivien lastensuojelun asiakkaiden pääsy tarpeidenmukaisten mielenterveyspalveluiden sekä muiden oikea-aikaisten, laadukkaiden ja vaikuttavien traumaorientoituneiden palveluiden ja tuen muotojen piiriin tulisi turvata. Traumakokemusten seulonnan toteuttaminen on eettisesti pulmallista, mikäli ei ole olemassa väylää tai voimavaroja tarjota lapselle resilienssiä rakentavaa tukea, kuten esimerkiksi pääsyä hoidon tarpeen arvioon tai hoitoon. Lastensuojelun asiakassuunnitelmien tulisi tukea lapsen ja hänen perheensä resilienssiä, toipumista ja kuntoutumista pitkäjänteisesti.  (Barto 2018, 151; Bargeman, Smith & Wekerle 2021, 4; Zhang ym. 2021, 2.) Sijoitettujen lasten kohdalla traumatietoisuudella pyritään erityisesti edistämään sijoitusten pysyvyyttä, lievittämään sijoituspaikan muutoksista johtuvaa stressiä sekä ohjaamaan niin biologisia kuin sijaisvanhempiakin toimimaan traumatietoisesti tavalla, joka voi vähentää kuormittavien ja traumaattisten kokemusten vaikutuksia lapsen hyvinvointiin ja toimintakykyyn (Bargeman ym. 2021, 4).

Traumatietoinen työntekijä ja organisaatio

Traumatietoinen lastensuojelun systeemi tukee myös työntekijöiden hyvinvointia ja korostaa traumatisoituneiden lasten kanssa työskentelevien ammattilaisten traumatietoisen itsehoidon merkitystä. (Barto 2018, 151; Crawley ym. 2021, 277). Nykyisin tiedetään jo hyvin, minkälaisia vaikutuksia jatkuvalla altistumisella asiakkaiden traumoille on työntekijöille sekä auttaville organisaatioille. Näiden vaikutusten lieventämiseksi on kehitetty erilaisia ohjelmia ja malleja, jotka pyrkivät aktiivisesti vaikuttamaan sekä yksilö- että organisaatiotasolla. (Salloum ym. 2015, 55; Kalergis & Anderson 2020, 1.) Itsehoidolla tarkoitetaan laajaa kirjoa erilaisia toimia, joita yksilöt voivat toteuttaa huolehtiakseen fyysisestä ja psyykkisestä terveydestään. Traumatietoinen itsehoito puolestaan huomioi myös työntekijöiden jatkuvan traumoille altistumisen vaikutukset ja pyrkii lieventämään niitä. Se pitää sisällään erityisesti organisaation käytäntöjä ja toimintatapoja, joilla pyritään huomioimaan, ennaltaehkäisemään ja vähentämään traumakokemuksille altistumisen mahdollisia vaikutuksia, sekä työntekijän henkilökohtaisia itsehoitomenetelmiä. Erityisesti henkilökohtaisen ja työperäisen stressin hallinta, esimerkiksi olemalla tietoinen omista tunnekokemuksista ja kehittämällä myönteisiä selviytymisstrategioita, on keskeistä sijaistraumatisoitumisen ehkäisemiseksi. (Salloum ym. 2015, 55–57.) Työntekijöiden traumatietoista itsehoitoa pidetään tärkeänä työntekijöiden hyvinvoinnin kannalta, mutta samalla sen nähdään vaikuttavan myös palveluiden käyttäjien turvan ja luotettavuuden kokemuksiin myönteisesti (Bowie 2020, 166).

Traumatietoiseksi itsehoidoksi luetaan myös työntekijöiden jatkuva kouluttautuminen siitä, miten trauma-altistus voi vaikuttaa lastensuojelun työntekijöihin, työnantajan tarjoaman määräaikaisen keskustelutuen hyödyntäminen sekä työn mahdollisesti esiin nostamien työntekijän omien keskeneräisten traumojen käsitteleminen ja hoito. Tärkeänä pidetään myös sitä, että työntekijät normalisoivat työyhteisössään työntekijöiden mielenterveyspalveluiden hyödyntämistä. Työntekijöiden henkilökohtaisiin itsehoitokäytäntöihin ajatellaan kuuluvan realististen tavoitteiden asettaminen, stressinhallintakeinot kuten meditaatio, rukous, hengitysharjoitukset ja liikunta sekä kirjallisen suunnitelman luominen työ- ja vapaa-ajan yhteensovittamiseksi. Tutkimuksessa on havaittu, että kyseiset traumatietoisen itsehoidon menetelmät lisäävät lastensuojelun työntekijöiden myötätuntotyydytyksen määrää ja vähentävät työuupumusta. (Salloum ym. 2015, 56–57, 59.)

Vuosien saatossa ymmärrys siitä, miten työntekijöiden resilienssiä voidaan tukea, on laajentunut koskemaan yksilön lisäksi koko organisaatiota. Organisaatiotason traumatietoisen lähestymistavan mukaisia käytäntöjä ovat tiimityöskentely ja yhteistyö muiden tahojen kanssa, säännöllinen esihenkilön tuki, kokemusten jakaminen kollegoiden kanssa, konsultatiivinen tuki, turvakoulutus työntekijöille sekä tasapaino asiakastapauksissa/-työskentelyissä niin, ettei työntekijän traumakuorma pääse kasvamaan liian suureksi. Myös riittävä väljyys työpäivissä, fyysisesti turvallinen työympäristö ja koulutus sijaistraumatisoitumisesta ovat osa traumatietoista lähestymistapaa. (Salloum ym. 2015, 56–57.) Traumatietoisen lähestymistavan taustalla on ajatus siitä, että asiakkaan sisäisen ja ulkoisen turvallisuuden tunteen palauttamisessa suhteet työntekijään ja auttavaan systeemiin ovat avaintekijöitä. Siksi huomion kiinnittäminen työntekijöiden vaihtuvuuden vähentämiseen, on tärkeä osa traumatietoista lastensuojelua. (Bosk ym. 2020, 2–3.)

Traumatietoinen johtaminen

Lastensuojelun asiakkaana olevien perheiden tilanteet ovat usein moniongelmaisia ja kriisissä. Myös itse lastensuojelu on jatkuvan muutoksen ja monitahoisten paineiden kohteena, mikä korostaa työntekijöitä tukevan johtajuuden merkitystä. Traumatietoista johtamista tarvitaan työntekijöiden ammatillisen osaamisen kehittämisen (engl. clinical supervision) lisäksi myös työntekijässä heräävien traumatyöstä johtuvien tuntemusten käsittelyyn. Tutkimusten mukaan tehokas johtaminen vaikuttaa positiivisesti lastensuojelun organisaation kulttuuriin ja ilmapiiriin, näyttöön perustuvien menetelmien käyttöönottoon, työntekijöiden minäpystyvyyteen ja havaittuihin työn ja vapaa-ajan tasapainottamiseen liittyviin mahdollisuuksiin. On tutkittu, että tukeva ja reflektoiva johtajuus on keskeinen tekijä työtyytyväisyyden säilyttämisessä niissä tilanteissa, kun työntekijä kärsii emotionaalisesta uupumuksesta. (Collins-Camargo & Antle 2018, 64–66.)

Traumatietoisella julkisella hallinnolla on kirjallisuudessa oma englanninkielinen terminsä, trauma-informed public management (TIPM). Sen ajatellaan olevan sovellettavissa mille tahansa palvelualalle. Syvällinen ymmärrys ihmisten henkilökohtaisen historian vaikutuksista nähdään tärkeänä osana yleisiä johtamiskäytäntöjä, ei vain yksittäistapauksissa tai tietyillä aloilla. (Miller, Trochmann & Dury 2022, 243, 252.) Kirjallisuudessa on hyvin niukasti tietoa traumatietoisesta johtamisesta lastensuojelussa, mutta esimerkiksi sosiaalityön professorit Crystal Collins-Camargo ja Becky Antle (2018) ovat kirjoittaneet kattavan artikkelin traumatietoisesta johtamisesta lastensuojelussa. He ovat arvioineet, että traumatietoiseen johtamiseen kuuluu esihenkilön tuki työntekijälle asiakastyössä, uusien traumatietoisten toimintatapojen käyttöönoton edistäminen, työntekijöihin vaikuttavan epäsuoran trauman huomiointi ja työntekijöiden resilienssin tukeminen. Collins-Camargon ja Antlen mukaan reflektoiva johtaminen tukee työntekijän kykyä tarkastella omaa työskentelyään asiakastilanteissa ja auttaa ammattilaista tunnistamaan asiakastyön nostattamia tunnereaktioita. Esihenkilön konkreettinen tuki asiakastilanteissa tai työtaakan jakaminen erityisen kuormittavina hetkinä osoittaa tukea ammattilaiselle ja keventää työntekijöiden ylikuormittuneisuutta. (Collins-Camargo & Antle 2018, 70, 72–73.) 

Esihenkilöillä on roolinsa puolesta keskeinen asema vaikuttaa useissa lastensuojelun asiakkuuksissa ja edistää uusien traumatietoisten toimintatapojen käyttöönottoa. Kun esihenkilö luo säännöllisiä yhteisiä keskusteluhetkiä koko työyhteisön kesken tai kahden työntekijöiden kanssa, mahdollistuu keskustelu uusiin toimintatapoihin liittyvistä haasteista ja toisaalta yhteinen pohdinta ratkaisujen löytämiseksi. Esihenkilö voi esimerkiksi ohjata ja tukea työntekijöitä käymään keskustelua traumakokemusten seulonnan tuloksista perheiden kanssa ja hyödyntämään tuloksia asiakassuunnitelmia tehdessään. Lisäksi esihenkilö voi auttaa työntekijöitä kiinnittämään huomiota riskitekijöiden lisäksi suojaaviin tekijöihin ja pohtimaan miten työntekijöiden tulisi huomioida perheen traumahistoriaa ja sen vaikutuksia työskentelyä suunnitellessaan.  (Hernandez-Mekonnen & Konrady 2017, 245; Collins-Camargo & Antle 2018, 70–72, 74–75.) 

Esihenkilöiden tehtäviin kuuluu myös työntekijöiden epäsuoran traumatisoitumisen huomioiminen ja siihen vaikuttaminen.  Esihenkilön on mahdollista tukea työntekijää ennaltaehkäisevästi ja esimerkiksi kannustaa ammattilaista hyödyntämään traumatietoisen itsehoidon keinoja. Havaitessaan työntekijöissään merkkejä epäsuoran trauman vaikutuksista, esihenkilö voi säädellä työntekijöidensä työkuormaa hetkellisesti tai pidempiaikaisesti ja siten tarjota ajoittaisia, ennaltaehkäiseviä hengähdystaukoja työntekijöille. Traumatietoisesti toimiva esihenkilö osaa myös hyödyntää ja tarjota palveluita epäsuorasta traumatisoitumisesta kärsiville työntekijöilleen. Esihenkilö voi tukea sitä, että työyhteisössä keskustellaan erilaisista kokemuksista syntyvän stressin säätelystä ja traumatietoisesta itsehoidosta säännöllisesti sekä sitä, että keskustelujen käyminen näistä aiheista on normaalia ja työyhteisöön kuuluvaa ammattimaista toimintaa. Tutkimuksista on havaittu, että ne lastensuojelun työntekijät, joiden sekundäärin traumaattisen stressin tasot olivat matalammat, saivat esihenkilöiltään konkreettista apua ja tukea. Esihenkilöiden olisi tärkeää tunnistaa ne työntekijät, jotka ovat suuremmassa riskissä epäsuoran trauman vaikutuksille, esimerkiksi työntekijät, joilla on omaa traumataustaa. (Hernandez-Mekonnen & Konrady 2017, 245; Collins-Camargo & Antle 2018, 75–76.) 

Esihenkilö voi tukea työntekijän ja koko työyhteisön resilienssiä ja myötätuntotyydytystä sanoittamalla työntekijöiden työpanoksen tai roolin merkitystä myönteisen muutoksen edistämisessä asiakkaiden elämässä. Myönteisiä muutoksia tai pieniä edistysaskelia voidaan myös jakaa ja juhlistaa yhdessä työyhteisön kesken. Työntekijöiden jakamat kokemukset asiakkaiden resilienssistä tai vastoinkäymisten voittamisesta voivat tukea myönteistä kulttuuria ja innostaa työntekijöitä pitkäjänteisyyteen. (Collins-Camargo & Antle 2018, 75–77.)

Myös esihenkilöt itse tarvitsevat traumatietoista johtamista omilta esihenkilöiltään. Esihenkilöt eivät ole immuuneja sekundäärille traumaattiselle stressille. Laadukas johtaminen ja epäsuoran trauman vaikutusten huomioiminen myös esihenkilöissä on keskeistä traumatietoiselle lastensuojelulle. Esihenkilöillä tulisi olla mahdollisuus riittävään tukeen ja koulutukseen koskien traumatietoisen hoidon implementointia lastensuojeluun. Lähiesihenkilöillä on erityisen keskeinen rooli traumatietoisen hoidon implementoinnissa sekä eturivin työntekijöiden tukemisessa. (Collins-Camargo & Antle 2018, 77.)

Traumatietoisuus haastaa yhteiseen muutokseen

Traumatietoisen hoidon implementointi lastensuojeluun vaatii muutoksen koko organisaation kulttuurissa ja jokaisen työntekijän asenteissa, uskomuksissa ja käytöksessä niin henkilökohtaisella kuin ammatillisellakin tasolla (Middleton ym. 2019, 237–238; Unick 2019, 135). Traumatietoisuuden periaatteiden ja elementtien vieminen käytäntöön edellyttää lisäksi sitoutumista organisaation kaikilta tasoilta ja aktiivisia toimia esihenkilöiltä. Huomiota tulee kiinnittää niin johtamisen mekanismeihin organisaatiossa kuin johtamiskäytäntöihin, kirjallisiin sopimuksiin ja työntekijöiden kokemuksiin. (Collins-Camargo & Antle 2018, 66; Miller ym. 2022, 242, 251.)

On esitetty, ettei organisaatioiden ja systeemien muutos traumatietoiseksi ole riittävää, vaan niiden tulisi olla traumaresponsiivisia. Yksilöiden traumatietoisen hoidon lisäksi tulisi kiinnittää huomiota siihen, miten voisimme paremmin vastata kokonaisten asuinalueiden, koulujen ja perheiden traumojen juurisyihin. Mikäli traumoja koetaan kollektiivisesti, kuten esimerkiksi rasismin aiheuttamat traumat, tulisi myös ympäristön konteksti, joka synnyttää traumaa, huomioida. Tähän tarkoitukseen on luotu esimerkiksi The Pair of ACEs -puu, joka havainnollistaa yksilöä kohtaavien traumojen taustalla vaikuttavia laajempia ilmiöitä, kuten köyhyyttä, syrjintää, väkivaltaa, heikkoja asuinolosuhteita ja mahdollisuuksien kaventumista. Keskittymällä hoitamaan traumoja kokenutta yksilöä, hoidamme vain puolta ongelmaa, mikäli emme puutu vahingollisiin systeemeihin, politiikkaan ja käytäntöihin. Traumojen juurisyiden huomioiminen auttaa kokoamaan toimijoita lastensuojelua laajemmin yhteen, yhteisen tavoitteen äärelle. (Middleton ym. 2019, 239-241.)

Lastensuojelussa traumatietoinen toimintatapa on aiheeseen liittyvän tutkimustiedon valossa perusteltu. Traumojen esiintyvyys lastensuojelun asiakkailla on useissa kansainvälisissä tutkimuksissa todettu asia, joskaan suomalaista tutkimustietoa aiheesta ei ole. Samaten traumojen ja kielteisten lapsuudenaikaisten kokemusten lyhyen ja pitkän aikavälin seuraamukset ovat kansainvälisessä tutkimuskirjallisuudessa vahvasti todennettuja. (Knight 2019, 80; Mosley-Johnson ym. 2019, 907–908, 913; Jones, Merrick & Houry 2020, 25; Parnes ym. 2020, 623; Cerulli ym. 2021, 378; Goddard 2021, 145.) Traumafokusoitujen eli varsinaisten traumaan kohdistuvien hoitomuotojen tarjoaminen automaattisesti kaikille lastensuojelun asiakkaille ja perheille ei ole perusteltua tai mahdollista – kaikki eivät kykene, halua tai voi osallistua esimerkiksi traumafokusoituun psykoterapiaan, eikä myöskään yhteiskunnassamme ole riittäviä voimavaroja tuottaa traumafokusoituja palveluita kaikille lastensuojelun asiakkaille. Sen sijaan on mahdollista, että kaikki lastensuojelun kanssa tekemisissä olevat yksilöt tulisivat kohdatuksi traumatietoisesti. 

Tämä artikkeli on traumatietoisuutta koskevan sarjamme neljäs osa. Lue myös:

Tietoisuus traumoista ja niiden vaikutuksista

Miksi traumatietoisuus on tärkeää lastensuojelussa?

Traumatietoinen kohtaaminen lastensuojelussa

Mikä lastensuojelussa on vaikuttavaa?

Tämä on osa kymmenen artikkelin sarjasta lastensuojelun vaikuttavuustekijöistä.

• Tue varhaisessa vaiheessa
• Tue moniammatillisesti
• Tue vanhemmuutta
• Tue vanhempien mielenterveyttä
• Toteuta interventiot kotikäynnein
• Vahvista lapsen ja perheen sosiaalista tukea
• Rakenna lapsen resilienssiä
• Edistä lapsiperheiden sosioekonomista tilannetta
• Edistä sitoutumista interventioihin
• Hyödynnä traumainformoitua lähestymistapaa 

Viitteet:

Atwool, N. 2019. Challenges of operationalizing trauma-informed practice in child protection services in New Zealand. Child & Family Social Work. Vol. 24, 25-32.

Bargeman, M. Smith, S. & Wekerle, C. 2021. Trauma-informed care as a rights-based “standard of care”: A critical review. Child Abuse & Neglect. Vol. 119, 1-10.

Bartlett, J.D., Griffin, J., Spinazzola, J., Goldman Fraser, J., Noroña, C. R., Bodian, R., Todd, M., Montagna, C. & Barto, B. 2018. The impact of a statewide trauma-informed care initiative in child welfare on the well-being of children and youth with complex trauma. Children and Youth Services Review. Vol. 84, 110-117.

Barto, B., Dym Bartlett, J., Von Ende, A., Bodian, R., Noroña, C. R., Griffin, J., Goldman Fraser, J., Kinniburgh, K., Spinazzola, J., Montagna, C. & Todd, M. 2018. The impact of a statewide trauma-informed child welfare initiative on children’s permanency and maltreatment outcomes. Child Abuse & Neglect. Vol. 81, 149-160.

Bosk, E., Williams-Butler, A., Ruisard, D. & MacKenzie, M. 2020. Frontline Staff Characteristics and Capacity for Trauma-Informed Care: Implications for the Child Welfare Workforce. Child Abuse & Neglect. Vol. 110, 1-12.

Bowie, V. 2020. Trauma-informed self-care for child and youth care workers. Journal of Child and Youth Care Work. Vol. 25, 157-175.

Cerulli, C., Cicchetti, D., Handley, E., Manly, J. T., Rogosch, F. & Toth, S. 2021. Transforming the paradigm of child welfare. Development and Psychopathology. Campridge Press. Vol. 33, Iss. 2, 377-393.

Collins-Camargo, C. & Antle, B. 2018. Child welfare supervision: Special issues related to trauma-informed care in a unique environment. The clinical supervisor. Vol. 37 (1), 64-82.

Crawley, R., Rázuri, E. B., Lee, C. & Mercado, S. 2021. Lessons from the field: implementing a Trust-Based Relational Intervention (TBRI) pilot program in a child welfare system. Journal of Public Child Welfare. Vol. 15, No. 3, 275-298.

Galinsky, E. 2020. Words Matter: Moving from Trauma-Informed to Asset-Informed Care. YC young children. Vol. 75 (3), 46-55.

Hernandez-Mekonnen, R. & Konrady, D. 2019. Title IV-E Child Welfare Training and University Partnerships: Transforming State Child Protection Services into a Trauma-Informed System. Advances in social work. Vol. 18 (1), 235-249. 

Jaakola, A.-M. 2022. Lapsen tilanteen arvioinnin tekemisen tavat lastensuojelussa. Janus. Vol. 30 (1), 87-91.

Jones, C., Merrick, M. & Houry, D. 2020. Identifying and Preventing Adverse Childhood Experiences. Implications for Clinical Practice. American Medical Association. Vol. 323 (1), 25-26.

Kalergis, K. I. & Anderson, D. 2020. Lessons from the field: An evidence-informed resiliency model for child abuse organizations. Child Abuse & Neglect. Vol. 110, 1-10.

Knight, C. 2019. Trauma Informed Practice and Care: Implications for Field Instruction. Clinical Social Work Journal. Vol. 47, 79–89.

Lang, J. M., Ake, G., Barto, B., Caringi, J., Little, C., Baldwin, M., Sullivan, K., Tunno, A. M., Bodian, R., Stewart, C. J., Stevens, K. & Connell, C. M. 2017. Trauma Screening in Child Welfare: Lessons Learned from Five States. Journal of Child & Adolescent Trauma. Vol. 10, 405-416.

Levenson, J. 2020. Translating Trauma-Informed Principles into Social Work Practise. Social Work. Vol. 65, No. 3, 288-298.

Middleton, J., Bloom, S., Strolin-Goltzman, J. & Caringi, J. 2019. Trauma-informed care and the public child welfare system: the challenges of shifting paradigms: introduction to the special issue on trauma-informed care. Journal of Public Child Welfare. Vol. 13. No. 3., 235-244.

Miller, A., Trochmann, M. B. & Drury, I. 2022. Trauma-Informed Public Management: A Step Toward Addressing Hidden Inequalities and Improving Employee Wellbeing. Public Administration Quarterly. Vol. 46, Iss. 3, 238-257.

Mosley-Johnson, E., Caracci, E., Wagner, N., Mendez, C. & Williams. 2019. Assessing the relationship between adverse childhood experiences and life satisfaction, psychological well-being, and social well-being: United States Longitudinal Cohort 1995-2014. Quality of life Research. Vol. 28 No. 4. 907-914.

Mänttäri-van der Kuip, M. 2022. Palvelujärjestelmään liittyvät rakenteelliset haasteet ja työntekijöiden toimintamahdollisuudet julkisen sektorin lastensuojelutyössä. Janus. Vol. 30 (1), 21-43.

Overview of the Child Welfare Trauma Training Toolkit. 2020. The National Child Traumatic Stress Network -julkaisu, p. 1-15.

Parnes, M., Neuwirht, E., Pfeffer, K., Superka, J. & Brown, A. 2020. Becoming Trauma: Conceptualizing the Registration of Trauma through Biological, Cognitive, and Cultural Frameworks. Social Research. Vol. 87, Iss. 3, 615-649.

Rizzo, C., Seng, S., Winokur, M., Weaver, C. & Paul, T. 2020. Implementing Trauma Screening and Trauma Assessment in Child Welfare: The Journey of Seven Colorado Counties. Child Welfare. Vol. 98, Iss. 4, 121-144.

Salloum, A., Kondrat, D., Johnco, C. & Olson, K. 2015. The role of self-care on compassion satisfaction, burnout and secondary trauma among child welfare workers. Children and Youth Services Review. Vol. 49, 54-61.

Steinkopf, H., Nordanger, D., Siege, B. & Milde, A. M. 2020. How do staff in residential care transform Trauma-Informed principles into practice? A qualitative study from a Norwegian child welfare context. Nordic Social Work Research. 2020. Vol. ahead-of-print, 1-15.

Unick, G. J., Bassuk, E., Richard, M. & Paquette, K. 2019. Organizational Trauma-Infomed Care: Associations With Individual and Agency Factors. Psychological Services. Vol. 16, No. 1, 134-142.

Walsh, R. C., Conradi, L. & Pauter, S. 2019. Trauma-Informed Child Welfare: From Training to Practice and Policy Change. Journal of Aggression, Maltreatment & Trauma. Vol. 28, No. 4, 407–424. 

Whitt-Woosley, A., Sprang, G. & Royse, D. 2018. Identifying the trauma recovery needs of maltreated children: An examination of child welfare workers’ effectiveness in screening for traumatic stress. Child Abuse & Neglect. Vol. 81, 296-307.

Zhang, S., Conner, A., Lim, Y. & Lefmann, T. 2021. Trauma-informed care for children involved in the child welfare system: A meta-analysis. Child Abuse & Neglect. 122, 105296, 1–14.