Tietoisuus traumoista ja niiden vaikutuksista

Traumatietoisuus ja traumatietoinen hoito ovat termeinä alkaneet yleistyä Suomessa myös sosiaalialalla. Tämä artikkeli on traumatietoisuutta koskevan neljän artikkelin sarjamme ensimmäinen osa.

Tarkastelemme artikkelisarjassamme traumoja ja niiden vaikutuksia, traumatietoista lähestymistapaa lastensuojelun asiakastyössä sekä sitä, mitä tarkoittaa traumatietoisesti toimiva lastensuojelun organisaatio, työyhteisö ja ammattilainen. Tässä sarjan ensimmäisessä artikkelissa tutkitaan ja tarkastellaan sitä, mitä traumalla tarkoitetaan, miten trauma ilmenee ja vaikuttaa lapsissa ja aikuisissa, ja miksi tietoisuus traumoista ja niiden ilmenemismuodoista on niin tärkeää lastensuojelutyössä. Traumatietoinen lähestymistapa on lähtöisin Yhdysvalloista ja se pohjaa laajaan tutkimustietoon kielteisten lapsuudenaikaisten kokemusten kauaskantoisista vaikutuksista (Bunting ym. 2019, 1). Termillä ‘trauma-informed’ pyrittiin tekemään eroa traumaspesifien palveluiden sekä muiden palveluiden, jotka huomioivat asiakkaidensa mahdollisesti jo varhaisessa vaiheessa kohtaamat traumat, Traumatietoisuuteen kuuluu ymmärrys traumoista ja niiden vaikutuksista sekä pyrkimys suojata lapsia haavoittavilta kokemuksilta, lievittää traumojen haitallisia vaikutuksia ja vahvistaa traumoja kohdanneiden toimijuuden ja kontrollin kokemusta. (Knight 2019, 79; Atwool 2019, 26; Levenson 2020, 288-289; Steinkopf, Nordanger, Stiege & Milde 2020, 2-3)

Monilla lasten ja perheiden kanssa tekemisissä olevilla toimijoilla ja tahoilla, kuten varhaiskasvatuksella, koululla, neuvolalla, kouluterveydenhuollolla sekä lapsiperheiden erityispalveluilla on tärkeä rooli lasta kannattelevien suhteiden, hoivan ja tuen tarjoamisessa lapsille ja nuorille, jotka ovat mahdollisesti kohdanneet traumoja. Vakaat, turvalliset ja hoivaavat ihmissuhteet ovat keskeisiä traumoista toipumiselle ja jokainen asiakas- tai potilassuhde voi osaltaan edistää tätä toipumista, mikäli ihminen tuntee tulevansa arvostetuksi, ymmärretyksi ja validoiduksi. Tämän vuoksi lasten ja perheiden kanssa työskenteleviltä vaaditaan osaamista traumoja kohdanneiden kohtaamisessa. (Levenson 2020, 289; Goddard 2021, 148.) Mikäli lapsen tai aikuisen vaikeuksien taustalla vaikuttavaa traumaa ei tunnisteta, se sivuutetaan tai se huomioidaan tavalla, joka ei ole traumatietoinen, lisää se uudelleentraumatisoitumisen riskiä ja voi mitätöidä asiakkaan kokemusta (Knight 2019, 82).

Traumaosaamiseen kuuluu keskeisesti ymmärrys traumoista ja traumaattisten tapahtumien pitkäkestoisista vaikutuksista (Middleton ym. 2019, 235). Trauman käsitettä käytetään psykologista tai tunne-elämän haittaa mahdollisesti aiheuttavien tapahtumien yhteydessä (Parnes ym. 2020, 616). Traumaattisen tapahtuman kokemisella viitataan siihen, että henkilö on kokenut poikkeuksellisen uhkaavan ja turvallisuuden tunnetta horjuttavan tapahtuman, joka todennäköisesti aiheuttaisi voimakasta kuormittumista ja ahdistuneisuutta kenelle tahansa. Traumaperäisen stressihäiriön asiayhteydessä traumakokemuksen määritelmänä on, että henkilö on kokenut tai nähnyt traumaattisen tapahtuman, johon sisältyi kuolema, vakava loukkaantuminen tai sellaisen uhka, tai nähnyt useita kertoja onnettomuuden tai väkivallan vastenmielisiä seuraamuksia. Psyykkinen trauma voi syntyä siten, että kokee, näkee tai saa tiedon järkyttävästä tapahtumasta (Traumaperäinen stressihäiriö, Käypä hoito -suositus. 2022). Uhrien ja tapahtumissa läheisesti mukana olleiden lisäksi alttiita traumatisoitumiselle ovat jossain määrin myös silminnäkijät ja auttajat. (Henriksson ym. 2021.) Yhdysvalloissa johtava päihde- ja mielenterveyspalveluiden hallinnollinen elin SAMSHA (The Subsance Abuse and Mental Health Services Administration) on määritellyt, että trauma syntyy sellaisten tapahtumien, toistuvien tilanteiden tai olosuhteiden seurauksena, jotka ihminen kokee fyysisellä tai tunnetasolla haitalliseksi ja (henkeään) uhkaaviksi ja jotka vaikuttavat kielteisellä tavalla pitkäaikaisesti ihmisen toimintakykyyn, fyysiseen ja psyykkiseen terveyteen, sosiaaliseen ja emotionaaliseen hyvinvointiin tai henkisyyteen (SAMSHA, 2022).

Lapsuudessa koetuilla traumakokemuksilla – kuormittavilla, haavoittavilla ja haitallisilla kokemuksilla – on erityisen keskeinen merkitys yksilön terveyden, hyvinvoinnin, käyttäytymisen, toimintakyvyn ja sosiaalisen pärjäämisen näkökulmista sekä lapsuudessa että aikuisuudessa (Nelson et al., 2020; Hughes et al., 2017). Kielteisillä lapsuudenaikaisilla kokemuksilla (engl. adverse childhood experiences, ACEs) tarkoitetaan lasta kuormittavia ja mahdollisesti traumatisoivia lapsuus- tai nuoruusiän aikaisia tapahtumia tai olosuhteita. Ne voivat merkitä yksittäisiä haavoittavia tapahtumia tai pitkäaikaista lapsen fyysisten ja tunnetarpeiden laiminlyöntiä, lapsen kaltoinkohtelua sekä vanhempien haasteita ja perheen vaikeuksia, jotka hoivaympäristön muotoutumisen välityksellä muodostuvat lasta kuormittavaksi olosuhteeksi (Fellitti et al., 1998; Nelson et al., 2020). Lapsuudenaikaisista kielteisistä kokemuksista ovat mm. emotionaalinen tai fyysinen laiminlyönti, fyysinen, seksuaalinen tai henkinen väkivalta, altistuminen väkivallan näkemiselle, vanhempien päihde- ja mielenterveyshäiriöt, vanhempien hankalat riidat ja ero, joutuminen eroon vanhemmasta, lasta tai hänen perheenjäsentään koskettanut vakava sairastuminen, perheenjäsenen kuolema ja perheen kohtaamat taloudelliset vaikeudet tai syrjintä (Spehr ym. 2019; Nelson et al., 2020).

Moni meistä kohtaa jossain vaiheessa elämäänsä tilanteen, joka tuntuu järkyttävältä ja pelottavalta, uhkaa turvallisuuden tunnetta ja aiheuttaa kuormitusta. Useimmat meistä kokevat useammankin tällaisen tapahtuman elämänsä aikana. (Parnes ym. 2020, 616.) 24 maata kattavan tutkimuksen mukaan jopa 70 % aikuisista oli kohdannut vähintään yhden traumaattisen tilanteen. (Kleber 2019, 2; Henriksson ym. 2021.) Huomioimalla aikuisiän traumojen lisäksi myös kielteiset lapsuudenaikaiset kokemukset, traumaattisia kokemuksia on kohdannut arviolta 80% väestöstä. (Hamby, Elm, Howell & Merrick 2021, 232). Traumaattisten tilanteiden riskiä lisäävät kodin ja asuinympäristön köyhyys ja turvattomuus, vanhempien mielenterveyden häiriöt ja päihdeongelmat sekä myös henkilön oma riskikäyttäytyminen ja päihteiden käyttö (Henriksson ym. 2021).

Traumaattisten kokemusten vaikutukset

Lastensuojelun työn näkökulmasta erityisen keskeistä on tiedostaa, että erityisesti lapsuuteen ajoittuvilla ja kasaantuvilla kuormittavilla ja traumaattisilla kokemuksilla on todettu olevan syvällinen, pitkäkestoinen ja monitahoinen kielteinen vaikutus yksilön elämään; kasaantuva lapsuuden kurjien kokemusten taakka on yhteydessä heikentyneeseen terveyteen, hyvinvointiin ja toimintakykyyn sekä lapsuus- että aikuisiässä (Nelson et al., 2020; Hughes et al., 2017). Kielteiset lapsuudenaikaiset kokemukset aiheuttavat lapselle liiallista ja haitallista kuormitusta – toksista stressiä. Alati kasvava tutkimustieto viittaa siihen, että trauman vaikutukset vaihtelevat yksilöiden välillä ja riippuvat traumalle altistumisen ajankohdasta, traumaattisen tilanteen vakavuudesta ja suojaavien tekijöiden läsnäolosta tai puuttumisesta. Traumakokemukset, jotka ajoittuvat erityisesti varhaislapsuuteen, arvioidaan erityisen haitallisiksi, koska ne vaikuttavat lapsen kehitykseen kielteisesti herkkänä ajanjaksona, jolloin monet tärkeät asiat ja taidot, kuten kiintymyssuhde, oppimiskyky ja tunnesäätely kehittyvät (Spehr ym. 2019, 676; Nelson et al., 2020.) Pienten lasken lisäksi myös murrosikäisten on osoitettu olevan erityisen herkkiä kuormittaville ja haavoittaville kokemuksille; murrosiässä koetut traumakokemukset heijastuvat haitallisesti ja pitkäaikaisesti erityisesti stressinsäätelyjärjestelmän toimintaan (Knight 2019, 80; Parnes ym. 2020, 623; Cerulli ym. 2021, 378).

Lapsuuden traumakokemukset vaikuttavat koko kehoon aiheuttaen ”sopeutumista haittaavat säädöt” ja ”piilevän pitkäkestoisen haavoittuvuuden”, jotka syntyvät erityisesti elimistön stressinsäätely- ja puolustusjärjestelmän toiminnan sekä aivojen kehityksen häiriintymisestä (McCrory et al., 2017; Nelson et al., 2020). Traumakokemukset vaikuttavat aivojen kehitykseen ja niiden on todettu olevan yhteydessä heikompaan kognitiiviseen suoriutumiseen sekä tunnesäätelyn ja toiminnanohjauksen vaikeuksiin (Guinosso et al., 2016; McCrory et al., 2017). Traumakokemukset vaikuttavat siihen, miten ihminen kokee ja käsittelee uhan tunteita; traumojen kohdanneet arvioivat tilanteita herkemmin uhkaaviksi, ovat jatkuvasti varuillaan ja toisaalta välttävät uhkaaviksi kokemiaan tilanteita. Arvellaan, että varuillaanolo ja korostunut herkkyys kokea uhan tunteita ovat alkujaan olleet yritys sopeutua lapsuudessa koettuihin turvattomiin olosuhteisiin, mutta myöhemmin ne voivat olla sopeutumista haittaavia ja altistavat esimerkiksi ahdistuneisuudelle.

Traumakokemukset lapsuudessa haittaavat myös sitä, millä tavalla aivojen motivaatiota ja kokemusten palkitsevuutta koskeva säätely kehittyy. Mielihyvää ja motivaatiota säätelevät aivotoiminnot ovat hyvin tärkeitä, koska ne määrittävät sitä, mistä tykkäämme, mitä haluamme, mihin asioihin kiinnitämme huomiomme ja miten vahvasti pystymme kiinnittymään päämäärien ja tavoitteiden saavuttamiseen. Mielihyvä- ja motivaatiojärjestelmän toiminnan häiriintyminen on keskeinen ongelma esimerkiksi päihdeongelmissa, masennuksessa ja ahdistuneisuushäiriöissä. (McCrory et al., 2017.) Aikuisuudessa mielihyvä- ja motivaatiojärjestelmän häiriötöntä toimintaa tarvitaan myös toimivassa vanhemmuudessa – siinä, miten vanhempi kiinnittyy lapsensa hoivaamiseen ja saa siitä hoivamotivaatiotaan vahvistavaa mielihyvää (Rutherford & Mayes, 2017). Miten nämä ilmiöt voivat näkyä lapsuudessaan traumaattisia asioita kohdanneiden elämässä? Vaikeutena luottaa, ylivireytenä, varuillaanolona tai ahdistuksena; hankaluutena hallita tunteita; heikentyneenä oppimiskykynä; arjen päivittäisten arjen asioiden sakkaantumisena; ajelehtimisena ja vaikeutena löytää omaa juttua tai tietä ja pysyä sillä; heikompana terveytenä ja mielenterveyden haasteina; vanhemmuuden vaikeuksina; sosiaalisina ongelmina.

Traumakokemukset ovat yhteydessä heikentyneeseen fyysiseen terveyteen lapsuudessa ja aikuisuudessa. Nykykäsityksen mukaan traumakokemukset voivat myös aiheuttaa monenlaisia mielenterveyden häiriöitä (Traumaperäinen stressihäiriö. Käypä hoito -suositus, 2022; Linden & Le Moult, 2022; Warrier et al., 2021; Walker et al., 2021). Traumaperäiset stressireaktiot ja -häiriöt ovat mielenterveyden häiriöitä, joita voi kehittyä kuormittavien, järkyttävien ja haavoittavien kokemusten jälkeen (Traumaperäinen stressihäiriö. Käypä hoito -suositus, 2022; Kalin 2021, 103.) Myös traumaperäisten oireiden spontaani paraneminen tapahtumaa seuraavien kuukausien aikana on yleistä. (Traumaperäinen stressihäiriö. Käypä hoito -suositus, 2022; Kleber 2019, 2.) Kansainvälisen tutkimustiedon perusteella alle kouluikäisillä traumaperäinen stressihäiriö kehittyy traumatapahtuman jälkeen yli 20%:lle lapsista. Traumaperäisen stressihäiriön kehittyminen oli kolme kertaa yleisempää niillä lapsilla, joiden traumakokemukset olivat syntyneet läheisissä suhteissa tai joiden traumakokemukset olivat luonteeltaan toistuvia. (Woolgar et al., 2022). Traumaperäinen stressihäiriö kuitenkin usein alkaa ja todetaan vasta nuoruusiässä (Solmi et al., 2022). Suomessa traumaperäinen stressireaktio todettiin lasten- ja nuorisopsykiatrin avo- tai osastohoidossa vuonna 2019 yli tuhannella alle 18-vuotiaalla lapsella tai nuorella. Tätäkin yleisempää olivat traumaperäiset, toimintakykyä heikentävät stressioireet, jotka eivät kuitenkaan täyttäneet diagnostisia kriteerejä. (Laajasalo & Peltonen 2021, 23.).

Monimuotoinen traumaperäinen stressihäiriö (complex posttraumatic stress disorder) on seuraamusta useille ja mahdollisesti lähisuhteissa tapahtuneille traumaattisille tilanteille altistumisesta (Maercker et al., 2022; Bargeman, Smith & Wekerle 2021, 3). Monimuotoinen traumaperäinen stressihäiriö syntyy pitkään jatkuvan ja toistuvan trauman - kuten lapsuudessa koetun kaltoinkohtelun, lapsuudessa tai aikuisuudessa koetun lähisuhdeväkivallan tai vakavan yhteisössä ilmenevän väkivallan – seurauksena. Siihen liittyy kolme keskeistä sitkeästi pysyvää tai pitkäkestoista oireulottuvuutta tyypillisten traumaperäisen stressihäiriön oireiden lisäksi; muutos identiteetissä, ihmissuhdevaikeudet ja tunteiden säätelyn vaikeudet. Monimuotoinen traumaperäinen stressihäiriö kuvaa trauman pitkäaikaista ja syvällistä vaikutusta ihmisessä; siihen kuuluu pysyvästi kielteinen käsitys itsestä (olen arvoton), vaikeudet muodostaa ja ylläpitää pysyviä ihmissuhteita sekä tunteiden turtuminen tai säätelyn vaikeus. (Maercker et al., 2022). Monimuotoiseen kuuluu erilaisia oireryppäitä, kuten muutokset tunteiden säätelyssä, tietoisuudessa, minäkokemuksessa, vahingontekijään liittyvissä mielikuvissa ja suhteissa toisiin. Kompleksisen trauman oireet ovat laajempia kuin pelkän posttraumaattisen stressihäiriön, johtuen sen syntytavasta, johon liittyy pitkäkestoinen altistuminen suhteessa tapahtuvalle vahingonteolle. (Chouliara & Currie 2021, 2792–2793.)

Lapsuuden traumakokemusten vaikutukset ovat kauaskantoisia. Lapsuuden kielteisillä kokemuksilla tiedetään olevan vaikutusta ihmisen terveyteen ja hyvinvointiin koko eliniän ajan. Niillä on yhteys muun muassa lisääntyneeseen riskiin sairastua keskeisiin kansanterveyttämme uhkaaviin sairauksiin, kuten mielenterveyden häiriöihin, päihdehäiriöihin, diabetekseen, sydän- ja verisuonitauteihin, hengityselinsairauksiin ja syöpiin. Lapsuuden haavoittavat kokemukset ovat varsin voimakkaassa yhteydessä moniin vakaviin ilmiöihin, kuten väkivaltaan, itsetuhoisuuteen ja itsemurhiin (Fellitti et al., 1998; Nelson et al., 2020; Hughes et al., 2017). ACE-kokemukset liittyvät heikentävästi myös koulunkäyntikykyyn, myöhempään kouluttautumiseen ja työllistymiseen sekä kokemukseen omasta yleisestä sekä sosiaalisesta hyvinvoinnista ja tyytyväisyyteen omasta elämästä. (Nelson et al., 2020; Mosley-Johnson ym. 2019, 907–908, 913; Jones, Merrick & Houry 2020, 25; Goddard 2021, 145.) Erityisesti lapsuuden haavoittavien kokemusten kasaantumisella on kielteinen vaikutus terveyteen, hyvinvointiin ja toimintakykyyn sekä lapsuudessa että aikuisuudessa (Fellitti et al., 1998; Nelson et al., 2020; Hughes et al., 2017). Mitä enemmän ihminen on lapsuudessaan kohdannut erilaisia kuormittavia asioita tai olosuhteita, sitä korkeampi on riski negatiivisille vaikutuksille myöhemmässä elämässä (Nelson et al., 2020; Hughes et al., 2017; Jones ym. 2020, 25; Goddard 2021,145–146.)

Traumaattisilla tapahtumilla voi olla myös myönteisiä seurauksia ihmisten elämässä

Traumatietoisuuden kannalta keskeisiä ovat myös resilienssi ja ymmärrys siitä, ettei traumaattisten tapahtumien seuraukset ole aina yksiselitteisen kielteisiä. Nykyään ymmärretään, että ihmisten reaktiot traumaattisiin tilanteisiin ovat hyvin erilaisia. Selkeä esimerkki trauman paradigman muutoksesta on termin ’mahdollisesti traumaattiset tilanteet’ (engl. ’potentially traumatic events’ PTE) yleistyminen tutkimuskirjallisuudessa. Termi tunnustaa ihmisen subjektiivisen kokemuksen painoarvon traumaattisten tilanteiden tulkinnassa sekä runsaan tutkimustiedon ihmisten resilienssistä vastoinkäymisten edessä. (Parnes ym. 2020, 634–635.)

Resilienssin ajatellaan selittävän ihmisten välisiä eroja siinä, miten toksinen stressi vaikuttaa yksilön elämässä. Siinä missä jotkut lapset vaikuttavat selviävän traumaattisista tapahtumista ilman suurempia vaikutuksia, osalle kehittyy erilaisia psyykkisiä, fyysisiä tai käytökseen liittyviä oireita. On arvioitu, että jopa 15 %:lle kaltoinkohtelua tai muita lapsuudenaikaisia kielteisiä kokemuksia kohdanneille lapsille ei kehity lainkaan tai vain vähäisiä oireita, kun taas toisille samankaltaisille tapahtumille tai jopa vähäisemmälle traumalle altistuneille kehittyy vakavia oireita. Resilienssiä määritellään eri sanoin, mutta keskeisintä resilienssin käsitteelle on vakavien riskitapahtumien ja verrattain positiivisten psykologisten seurausten yhdistelmä. (Hornor 2017, 384.) Resilienssiä voidaan määritellä myös suojaaviksi tai positiivisiksi prosesseiksi, jotka vähentävät sopeutumista haittaavia lopputulemia riskiolosuhteissa. Suojaavien tekijöiden kategorioita on tunnistettu kolme: yksilölliset tekijät (temperamentti ja älykkyys/kognitiiviset kyvyt), lapsen ihmissuhteiden laatu sekä laajemmat ympäristötekijät (turvallinen naapurusto, hyvät koulut, säännölliset harrastukset). Resilienssin kannalta keskeisiä yksilön persoonallisuuden piirteitä ja kognitiivisia ominaisuuksia ajatellaan olevan suunnitelmallisuus, itsereflektio, päättäväisyys, itsetunto ja itsehillintä.[MK1] Tutkimusnäytön perusteella resilienssi näyttää kuitenkin erityisesti vaikeuksien kasaantuessa syntyvän lasta ympäröivien ihmisten ja suhteiden tarjoaman tuen seurauksena. Resilienssistä olemme kirjoittaneet aiemmin.

Traumakokemusten myönteisiä seurauksia ovat esimerkiksi prioriteettien muutos, vahvistunut tai uusi henkisyyden kokemus, syvempi arvostus elämää ja läheisiä kohtaan sekä lisääntyneet minäpystyvyyden ja empatian tunteet sekä huolen kantaminen toisista. Tutkimusten mukaan ne ihmiset, jotka ovat kyenneet löytämään traumaattisista kokemuksistaan myönteisiä puolia, kärsivät epätodennäköisemmin pitkäaikaisista negatiivisista seuraamuksista. (Knight 2019, 80.) Termi ‘posttraumaattinen kasvu’ kuvaa trauman jälkeen tapahtuvaa myönteistä muutosta. Sen ajatellaan kattavan viisi, osittain päällekkäistä osa-aluetta: kasvanut tunne omista vahvuuksista ja voimasta, ihmissuhteiden laadun muutokset, kuten vahvemmat kokemukset yhteydestä ja empatiasta, oman elämän mahdollisuuksien tai elämänpolun tarkastelu uudesta näkökulmasta, muutokset henkisyydessä sekä kasvanut arvostus elämää kohtaan. (Silverstein ym. 2018, 448, 451-452.; Taku ym. 2021, 1.) Usein traumaattisten kokemusten seuraamukset yksilölle eivät ole yksiselitteisen positiivisia tai negatiivisia. Tutkimusten mukaan post-traumaattisen kasvun kanssa samanaikaisesti koetaan usein post-traumaattista arvostuksen alenemista (engl. post-traumatic depreciation, PTD). Post-traumaattinen arvostuksen aleneminen ilmentää post-traumaattisen kasvun viiden eri osa-alueen negatiivisia vastakohtia. Esimerkiksi traumaattisen tapahtuman myötä ihminen voi tulla tietoisemmaksi muiden ihmisten hyvyydestä ja auttamisen halusta mutta samalla käsitykset joidenkin ihmisten julmuudesta voivat vahvistua. Huomattavaa on, että post-traumaattinen kasvu on kuitenkin maailmanlaajuisesti post-traumaattista arvostuksen alenemista yleisempi traumaattisten tapahtumien seuraus ihmisillä. (Taku ym. 2021, 1–2, 4.)

Sillä, miten traumoja kokenut ihminen kohdataan, on merkitystä.

Traumatietoisuuden keskeinen osa-alue, traumaosaaminen, kattaa tiedon traumoista sekä niiden yksilöllisistä ja vaihtelevista vaikutuksista. Jokaisella kohtaamistyötä tekevällä ammattilaisella tulisikin työssään olla riittävä ymmärrys traumoista ja niiden ilmenemismuodoista sekä samanaikaisesti rauha kohdata jokainen asiakas yksilöllisesti, tehden tilaa asiakkaan omalle kokemukselle ja merkityksenannolle omissa elämäntapahtumissaan. Jokainen kohtaaminen tulisi nähdä mahdollisuutena edistää asiakkaan toipumista traumaattisista elämäntapahtumista.

Tiedetään, että yksilöllinen ja yhteisöllinen tuki voivat lievittää tai lisätä traumatisoitumisen riskiä stressaavan tilanteen yhteydessä. Sosiaalinen tuki on tärkeää traumalle altistumisen hetkellä sekä pitkään tapahtuneen jälkeen. Sosiaalinen tuki on moniulotteista ja pitää sisällään validointia, ymmärrystä, hyväksyntää, vahvistusta ja sopivien resurssien saatavuuden. Sosiaalisen tuen puute ja syyllistäminen, jatkuva altistuminen traumaattiselle kokemukselle sekä ymmärtämättömyys kokemuksen vaikutuksia kohtaan lisää traumatisoitumiseen liittyvien sosiaalisten, fyysisten, emotionaalisten ja käyttäytymisen oireiden todennäköisyyttä. Myös aiempi emotionaalinen toimintakyky vaikuttaa traumaattisen tapahtuman vaikutukseen ja jo olemassa olevat mielenterveyden pulmat lisäävät traumatisoitumisen riskiä. (Knight 2019, 80.)

Lasten kohdalla olisi tärkeää, että traumoja kokeneella lapsella olisi mahdollisuus päästä purkamaan traumaattista tilannetta luottamuksellisessa suhteessa sellaisen aikuisen kanssa, jolla on rohkeus käsitellä tilanteita yhdessä lapsen kanssa (Laajasalo & Peltonen 2021, 24). Vanhempien osallistuminen lapsen trauman hoitoon on olennaista lapsen hyvinvoinnin ja toipumisen kannalta. Monissa lasten traumahoidoista tiedon, harjoittelun ja tuen tarjoaminen lapsen huoltajalle on olennainen osa menetelmiä. Vanhemman emotionaalinen toimintakyky ja perheen tuki voivat lieventää posttraumaattisen stressihäiriön oireita ja auttaa lasta selviämään (Barto ym. 2018, 157.)

Lue myös:

Miksi traumatietoisuus on tärkeää lastensuojelussa?

Traumatietoinen kohtaaminen lastensuojelussa

Traumatietoinen organisaatio ja johtaminen lastensuojelutyössä

Mikä lastensuojelussa on vaikuttavaa?

Tämä on osa kymmenen artikkelin sarjasta lastensuojelun vaikuttavuustekijöistä.

Tue varhaisessa vaiheessa
Tue moniammatillisesti
Tue vanhemmuutta
Tue vanhempien mielenterveyttä
Toteuta interventiot kotikäynnein
Vahvista lapsen ja perheen sosiaalista tukea
Rakenna lapsen resilienssiä
Edistä lapsiperheiden sosioekonomista tilannetta
Edistä sitoutumista interventioihin
Hyödynnä traumainformoitua lähestymistapaa

Viitteet:

Atwool, N. 2019. Challenges of operationalizing trauma-informed practice in child protection services in New Zealand. Child & Family Social Work. Vol. 24, 25-32.

Bargeman, M. Smith, S. & Wekerle, C. 2021. Trauma-informed care as a rights-based “standard of care”: A critical review. Child Abuse & Neglect. Vol. 119, 1-10.

Barto, B., Dym Bartlett, J., Von Ende, A., Bodian, R., Noroña, C. R., Griffin, J., Goldman Fraser, J., Kinniburgh, K., Spinazzola, J., Montagna, C. & Todd, M. 2018. The impact of a statewide trauma-informed child welfare initiative on children’s permanency and maltreatment outcomes. Child Abuse & Neglect. Vol. 81, 149-160.

Bunting, L., Montgomery, L., Mooney, S., MacDonald, M., Coulter, S., Hayes, D. & Davidson, G. 2019. Trauma Informed Child Welfare Systems - A Rapid Evidence Review. International Journal of Environmental Research and Public Health. Vol. 16 (13), 2365.

Cerulli, C., Cicchetti, D., Handley, E., Manly, J. T., Rogosch, F. & Toth, S. 2021. Transforming the paradigm of child welfare. Development and Psychopathology. Campridge Press. Vol. 33, Iss. 2, 377-393.

Chizimba, B. 2021. Assessing the knowledge and skills gap for Adverse Childhood Experiences (ACEs) and trauma-informed practice in children and young people’s services across the education, health, care and voluntary sector. Adption & Fostering. Vol. 45, Iss. 1, 105-111.

Felitti VJ, Anda RF, Nordenberg D, Williamson DF, Spitz AM, Edwards V, Koss MP, Marks JS. Relationship of childhood abuse and household dysfunction to many of the leading causes of death in adults. The Adverse Childhood Experiences (ACE) Study. Am J Prev Med. 1998 May;14(4):245-58. doi: 10.1016/s0749-3797(98)00017-8.

Goddard, A. 2021. Adverse Childhood Experiences and Trauma-Informed Care. Journal of Pediatric Health Care. Vol. 35, Iss. 2, 145-155.

Guinosso SA, Johnson SB, Riley AW. Multiple adverse experiences and child cognitive development. Pediatr Res. 2016 Jan;79(1-2):220-6. doi: 10.1038/pr.2015.195. Epub 2015 Oct 13. PMID: 26460522.

Hamby, S., Elm, J., Howell, K. & Merrick, M. 2021. Recognizing the Cumulative Burden of Childhood Adversities Transforms Science and Practice for Trauma and Resilience. American Psychologist Association. (2021) Vol. 76, No. 2, 230-242.

Henriksson, M., Haravuori, H. & Lönnqvist. 2021. Stressi, traumat ja mielenterveys. Teoksessa Lönnqvist, J., Henriksson, M., Marttunen, M. & Partonen, M. (toim.) Psykiatria. Kustannus Oy Duodecim. Luettu 23.1.2022. Vaatii käyttöoikeuden. https://www.oppiportti.fi/op/pkr00160/do

Hornor, G. 2017. Resilience. Journal of Pediatric Health Care. Vol.31, No. 3, 384-390.

Hughes K, Bellis MA, Hardcastle KA, Sethi D, Butchart A, Mikton C, Jones L, Dunne MP. The effect of multiple adverse childhood experiences on health: A systematic review and meta-analysis. Lancet Public Health. 2017 Aug;2(8):e356-e366. doi: 10.1016/S2468-2667(17)30118-4. Epub 2017 Jul 31. PMID: 29253477.

Jones, C., Merrick, M. & Houry, D. 2020. Identifying and Preventing Adverse Childhood Experiences. Implications for Clinical Practice. American Medical Association. Vol. 323 (1), 25-26.

Kalin, N. Trauma, Resilience, Anxiety Disorder, and PTSD. The American Journal of Psychiatry. Vol. 178. Iss. 2, 103–105.

Kleber, R. 2019. Trauma and Public Mental Health: A Focused Review. Frontiers in Psychiatry. Vol. 10. Article 451.

Knight, C. 2019. Trauma Informed Practice and Care: Implications for Field Instruction. Clinical Social Work Journal. Vol. 47, 79–89.

Laajasalo, T. & Peltonen, K. 2021. Lapseen kohdistuva lähisuhdeväkivalta – keskiössä lasten traumaperäisten oireiden ehkäisy ja hoito. Kasvun tuki. (1), 21–27.

Linden W, LeMoult J. Editorial Perspective: Adverse childhood events causally contribute to mental illness - we must act now and intervene early. J Child Psychol Psychiatry. 2022 Jun;63(6):715-719. doi: 10.1111/jcpp.13541. Epub 2021 Nov 22. PMID: 34811756.

Levenson, J. 2020. Translating Trauma-Informed Principles into Social Work Practise. Social Work. Vol. 65, No. 3, 288-298.

Maercker A, Cloitre M, Bachem R, Schlumpf YR, Khoury B, Hitchcock C, Bohus M. Complex post-traumatic stress disorder. Lancet. 2022 Jul 2;400(10345):60-72. doi: 10.1016/S0140-6736(22)00821-2. PMID: 35780794.

McCrory EJ, Gerin MI, Viding E. Annual Research Review: Childhood maltreatment, latent vulnerability and the shift to preventative psychiatry - the contribution of functional brain imaging. J Child Psychol Psychiatry. 2017 Apr;58(4):338-357. doi: 10.1111/jcpp.12713. Epub 2017 Mar 13. PMID: 28295339; PMCID: PMC6849838.

Middleton, J., Bloom, S., Strolin-Goltzman, J. & Caringi, J. 2019. Trauma-informed care and the public child welfare system: the challenges of shifting paradigms: introduction to the special issue on trauma-informed care. Journal of Public Child Welfare. Vol. 13. No. 3., 235-244.

Mosley-Johnson, E., Caracci, E., Wagner, N., Mendez, C. & Williams. 2019. Assessing the relationship between adverse childhood experiences and life satisfaction, psychological well-being, and social well-being: United States Longitudinal Cohort 1995-2014. Quality of life Research. Vol. 28 No. 4. 907-914.

Nelson CA, Scott RD, Bhutta ZA, Harris NB, Danese A, Samara M. Adversity in childhood is linked to mental and physical health throughout life. BMJ. 2020 Oct 28;371:m3048. doi: 10.1136/bmj.m3048. PMID: 33115717; PMCID: PMC7592151.

Parnes, M., Neuwirht, E., Pfeffer, K., Superka, J. & Brown, A. 2020. Becoming Trauma: Conceptualizing the Registration of Trauma through Biological, Cognitive, and Cultural Frameworks. Social Research. Vol. 87, Iss. 3, 615-649.

Rutherford HJ, Mayes LC. Parenting and addiction: neurobiological insights. Curr Opin Psychol. 2017 Jun;15:55-60. doi: 10.1016/j.copsyc.2017.02.014. Epub 2017 Feb 20. PMID: 28813269; PMCID: PMC5560070.

SAMSHA. Substance Abuse and Mental Health Services Administration. Trauma and Violence. Viitattu 21.8.2022. https://www.samhsa.gov/trauma-violence

Silverstein, M., Witte, T., Lee, D., Kramer, L. & Weathers, F. 2018. Dimensions of Growth? Examining the Distinctiveness of the Five Factors of the Posttraumatic Growth Inventory. Journal of Traumatic Stress. Vol. 31 (3), 448-453.

Solmi M, Radua J, Olivola M, Croce E, Soardo L, Salazar de Pablo G, Il Shin J, Kirkbride JB, Jones P, Kim JH, Kim JY, Carvalho AF, Seeman MV, Correll CU, Fusar-Poli P. Age at onset of mental disorders worldwide: large-scale meta-analysis of 192 epidemiological studies. Mol Psychiatry. 2022 Jan;27(1):281-295. doi: 10.1038/s41380-021-01161-7. Epub 2021 Jun 2. PMID: 34079068; PMCID: PMC8960395.

Spher, M., Zeno, R., Warren, B., Lusk, P. & Masciola, R. 2019. Social-Emotional Screeninen Protocol Implementation: A Trauma-Informed Response for Young Children in Child Welfare. Journal of Pediatric Health Care. Vol. 33, Iss. 6, 675-683.

Steinkopf, H., Nordanger, D., Siege, B. & Milde, A. M. 2020. How do staff in residential care transform Trauma-Informed principles into practice? A qualitative study from a Norwegian child welfare context. Nordic Social Work Research. 2020. Vol. ahead-of-print, 1-15.

Taku, K., Tedeschi, R., Shakespeare-Finch, J., Krosch, D., David, G., Kehl, D., Grunwald, S., Romeo, A., Di Tella, M., Kamibeppu, K., Soejima, T., Hiraki, K., Volgin, R., Dhakal, S., Ziᶒba, M., Ramos, C., Nunes, R., Leal, I., Gouveia, P., Silva, C., Núñez Del Prado Chaves,P., Zavala, C., Paz, A., Senol-Durak, E., Oshio, A., Canevello, A., Cann, A. & Calhoun, L. 2021. Posttraumatic growth (PTG) and posttraumatic dpreciation (PTD) across ten countries: Global validation of the PTG-PTD theoretical model. Personality and Individual Differences. Vol. 169, 1-6.

Traumaperäinen stressihäiriö, Käypä hoito -suositus, julkaistu 01.12.2022. Suomalaisen Lääkäriseuran Duodecimin, Suomen Psykiatriyhdistys ry:n ja Suomen Lastenpsykiatriyhdistys ry:n asettama työryhmä.

Warrier, V., Kwong, A. S., Luo, M., Dalvie, S., Croft, J., Sallis, H. M., ... & Cecil, C. A. (2021). Gene–environment correlations and causal effects of childhood maltreatment on physical and mental health: genetically informed approach. The Lancet Psychiatry, 8(5), 373-386.

Walker, C. S., Walker, B. H., Brown, D. C., Buttross, S., & Sarver, D. E. (2021). Defining the role of exposure to ACEs in ADHD: Examination in a national sample of US children. Child abuse & Neglect, 112, 104884.

Woolgar F, Garfield H, Dalgleish T, Meiser-Stedman R. Systematic Review and Meta-analysis: Prevalence of Posttraumatic Stress Disorder in Trauma-Exposed Preschool-Aged Children. J Am Acad Child Adolesc Psychiatry. 2022 Mar;61(3):366-377. doi: 10.1016/j.jaac.2021.05.026. Epub 2021 Jul 6. PMID: 34242737; PMCID: PMC8885427.